Karjala muistojen maa -kirja

 

Karjala, muistojen maa WSOY 1941.

Karjala muistojen maa on julkaistu vuonna 1941 ennen jatkosotaa.Toimituskunnassa olivat Olavi Paavolainen, ja Maija Suova. Yläkuva on kirjan sisäsivulla  kansipaperit puuttuivat tästä lukemastani. Kuvassa on Karjalan vaakunateemaa  kalpa ja sapeli. Yläosassa kuvaa on kantele. Finnan mukaan tästä olisi otettu näköispainos vuonna 1991.

Suomi menetti Karjalan kannaksen Moskovan rauhassa 12.3.1940, joka päätti 30.11.1939 alkaneen Talvisodan 13.3.1940. En tiedä onko tämä julkaistu vain muisteluun, vai onko sillä ollut muitakin tarkoituksia. Jatkosodassa (25.6.1941 - 19.9.1944) nimittäin Suomi marssi Kannakselle, mutta joutui perääntymään 1944 ja menetti Kannaksen lopullisesti.

Karjalan kannaksella 1939 oli Suomen toiseksi suurin kaupunki Viipuri, jossa asui 85 000 ihmistä. Käkisalmen kaupungissa ja maalaiskylässä asui 10 000 asukasta, samoin Laatokan rannalla olleessa Sortavalassa. Kannaksella asui 15% Suomen väestöstä, evakoksi joutui ainakin 400 000 ihmistä.

Toimittajista Olavi Paavolainen (1903-1964) oli Kivennavalta ja Maija Suova (1867- 1981) Kerimäeltä. Alkusanat kirjoittanut V. A. Koskenniemi (1885 - 1962) oli tosin Oulusta, mutta Kirsti Bergroth (1886- 1975) syntyi Viipurissa. 

Kirjassa on tekstisivuja viitisenkymmentä, johon sisältyy historiaa, taloudellisia ja kulttuurisia merkityksiä ja menetyksiä ja runoja. Kuvasivuja on todella runsaasti, joissa  upeita mustavalkokuvia on peräti 1332, näitä pyydettiin yleisöltä ja niitä saatiin yli 20 000 kappaletta.

Kannaksen kaupungeissa oli kreikkalaiskatolisia kirkkoja ja kirjassa niistä valokuvia: Käkisalmessa oli kreikkalaiskatolinen kirkko, Sortavalassa ja  Viipurissa kreikkalaiskatolinen tuomiokirkko, lisäksi on esitelty Valamon luostarisaari. Ilmeisesti Kannaksella ortodokseja oli 55 000, saman verran kuin nyt Suomessa. En ole uskontotieteilijä, eli olen googlannut nämä luvut.

Teoksessa esitetään kuvin ensin "pienempiä" paikkakuntia aakkosjärjestyksessä: Antrea, Harluu, Heinjoki, Impilahti .... ja lopuksi Äyräpää. Sen jälkeen "isompia" paikkoja Käkisalmi, Sortavala, Valamo, ja lopuksi Viipuri.

Lopuksi on pääosin runoja, joista kirjaan kustakin vain alkusäkeet 

Unto Kupiaiselta (1909 -1961), kävi koulunsa Viipurissa, syntynyt Helsingissä
Vingahti viimana taas sotajousi
vierellä Viipurin vanhan muurin
Taivaalle latvoin ja paatehen juurin
hulmahti lippu ja salkohon nousi ...

Anna-Mari Heiskaselta:
Värikäs kaunis kuva Kannaksen
jostakin sieltä nousee mielehen.

Se somerikot, pyhät petäjät
niin valtavina sieluun piirtyvät ...

Aleksanteri Aava (1883-1956, Sakkolassa syntynyt pienviljelijä ja runoilija)
Jo meni sorea mantu
kaunis Karjala katosi

hukkui kuin surman suuhun

uupui uhrimättähille

leikattuna, läikättynä

pistettynä, pilattuna,...

Asko Lehtonen: Pakinalähetys

 

Asko Lehtonen: Pakinalähetys, Enostone 2014, sivumäärä 115.

Asko Lehtosen (s. 1960) teoksessa, jonka alaotsikkona on Pakinalähetys, pakinoita ja kirjoituksia pakinasta  Siinä on kuutisenkymmentä pakinaa ja muutamia kirjoituksia pakinasta. Pakinat on  aikanaan (2009 - 2013)  julkaistu Salon Seudun Sanomissa. 

Pakina tulee ehkä verbistä pakista. Pakina oli 1900-luvun lopussa hyvin yleinen sanomalehdissä. Nyt lehdet ovat sähköisiä ja ihmiset pakisevat "podcasteissa". Yksi Lehtosen ja varmasti muidenkin esikuva oli Olli eli Väinö Nuorteva (1889-1967) , joka kirjoitti Mustapartaisesta miehestä. Nämä pakinat kuvitti  Erkki Koponen. Lehtosen pakinoita ei ole kuvitetu, eikä se ole nykyään tapana. Yhteiskunnan ilmapiiri on mennyt sellaiseksi, että pakinan huumoria, ironiaa, satiiria ei siedetä, eikä edes sanaleikkejä enää suvsita, joku aina pahastuu. Nykyään alkaa olla lisäksi kiellettyjä sanoja kymmeniä jopa satoja. Pakinalähetys -termikin ehkä närästää jotakin?

Bisquit eli Seppo Ahti (s. 1944) pakinoitsi Ilta-Sanomissa, Pii eli Pirkko Kolbe (1928-2008) ja Origo eli Jouni Lompolo (1936-2010) Helsingin Sanomissa. Luulin, että pakinoitsijat olisivat jo "kuolleet" sukupuuttoon, mutta Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä lienee pakinoitsija Kuukautinen? Kuukausi-liite on maksumuurin takana, joten en pysty tarkastamaan asiaa.

Olen lukenut lehdistä pakinoita ja varmasti olisin lukenut Lehtosenkin pakinoita. Hänellä on eri aiheita ja osa käsittelee Salon asioita, kuten pakina Kivijalkaa ostamassa sivulla 19, jonka lopetus on hauska ja kuvaa maailmaa hyvin.

-Miksi Salon keskustan uutta kaavaa tehdessä on taivuttu korkeiden talojen rakentamiseen? Eihän täälöä ole pulaa maasta

-Ei olekaan, mutta mitä lähemmäksi pilviä noustaan, sitä enemmän hintoihin saa ilmaa

Vähintään kiinteistönvälittäjät pahastuisivat tänään.

Lehtonen on julkaissut runokirjoja ja kajsi pakina-kirjaa.

Laszlo Krasznahorkai: Herscht 07769

 

Unkarilainen Laszlo Krasznahorkai (s. 1954) sai Kirjallisuuden Nobel-palkinnon 2025. Häneltä on suomennettu teokset Saatanantango (1985) ja Vastarinnan melankolia (1989).

Uudempaa tuotantoa on Herscht 07769 (2021). Se on käännetty englanniksi ja ruotsiksi.

Kirja on häkellyttävä 376 sivua ruotsiksi ja 406 sivua englanniksi samaa virkettä, toki jaettu 15 osaan, josta ensimmäinen on "Hoppet är mistag" eli toivo on virhe (tai turha  on toivoa). Se on oikeastaan kirjan tunnuslause.

Isokokoinen päähenkilö Florian Herscht on kiltti, mutta yksinkertainen. Hän on käynyt ammattikoulun ja valmistunut leipuriksi. Torstai-iltaisin hän saa fyysikolta oppia kosmiksesta ja se on kiehtoo. Tosin se on  ehkä liikaa, sillä antimateriat ja materiat menevät sekaisin. Hän kirjoittaa liittokansleri Angela Merkelille kirjeitä, joihin kirjaa sukunimensä Herscht ja kotikaupunkinsa Kanan  postinumeron 07769 ja varoittaa kosmisesta räjähdyksestä liittokansleria.

Kirjan tapahtumapaikka Kana, on kuvitteellinen kaupunki entisessä Itä-Saksassa Thüringenin maakunnassa. 

Iso kiltti ja yksinkertainen Florian joutuu paiskimaan hommia Pomolle, joka johtaa uusnatsiporukkaa. Pomo raivoaa Florianille, että tämän pitäisi ottaa joko rautaristi- tai Saksan vaakuna -tatuoinnin. Pomo vaahtoaa myös että Saksa otetaan heiltä pois. Hän ei pidä "muukalaisista". Hän haluaa Saksan suureksi.

Romaanin alkuperäisessä nimessä on viittaus Bachiin. Kirjassa endin Bach-museo töhritään graffiteilla. Uusnatsipomo saa raivokohtauksen, koska ihailee Bachia. Florianin tehtävä on puhdistaa graffitit. Näitä tulee lisää. Bachiin liittyvissä graffitteissa on maalattu identtisiä suden päitä. 

Florian tekee tuttavuutta myös oikeiden susien kanssa.

Koko teksti oli tosiaan yhtä virkettä, lauseita toki paljon.  Luultavasti itäisessä Saksassa uusnatseilla on vankka kannatus. Tässä on kuitenkin paljon Krasnahorkaille tyypillisiä piirteitä. Sekä Saatanatangossa että Vastarinnan melankoliassa seikkaillaan sekavasti jossain kuvitteellisessa kaupungissa. Yksi henkilöistä on joko rikollinen tai vallanhimoinen, yksi on yksinkertainen, joka saa höykytystä. Joku on kiinnostunut avaruuden tai hiukkasfysiikan ilmiöistä. Kielessä ja tekstissä on vaikeuskerrointa ja kikkailua.

Kuten toinen unkarilainen nobelisti Imre Kertesz Krasnahorkai on asunut myös Saksassa, mutta on muuttanut takaisin Unkariin.

Hanna Hauru: Jääkansi

 

Hanna Hauru: Jääkausi, Like 2017,  sivumäärä 117.

Oulussa syntynyt Hanna Hauru (1978-2021) oli Finlandia-ehdokkaana tällä Jääkausi -teoksella. (Juha Hurmeen Niemi voitti)

Jääkansi on rankka runoteoksen omainen pienoisromaani ja kertoo tytöstä, jonka isä kuolee sodassa. Tilalle tulee isäpuoli ja vauva, mutta kun äidiltä ja isäpuolelta puuttuu elämänhallinta ja tolkku, kylä on täynnä hulluutta ...

Kirja on rujo ja sisältää kärsimystä  päättyen huonosti.

Takakannessa on Aamulehden sitaatti, jossa kerrotaan että Haurun kirjat ovat nopeita lukea mutta vaikeita unohtaa. Allekirjoitan tämän.

Kirjassa ovat läsnä, viinan kirot, hulluus, itsemurha, raiskaus, äpärä, ja mielisairaala ...

Ankea kirja, mutta taitavasti kirjoitettu.

Alla joitain lainauksia

"Emakko makasi kyljellään ja vauva oli ryöminyt nälkäänsä pakoon sen syliin. Sika antoi pikkusiskon imeä nisiään". s. 20

"Kunnan täti oli antanut pikkusiskolle kiltin tytön nimen ja pukenut hänet punaiseen nuttuun. Konduktööri oli auttanut tätä nostamaan pikkusiskon toisten lasten perässä junanvaunuun. Perillä hän saisi ruotsalaisen perheen". s.23

Sika-asiaan palataan sivulla 31. "Kun otin omasta siivustani palasen veitseni kärkeen, en saanut laitettua sitä suuhuni. Ajatuksiini tuli emakko, joka piti pikkusiskosta huolen".

Muut paljon rankemmat jutut jätän jokaisen itse tutustuttvaksi.

Aino Kallas: Sudenmorsian

 

Aino Kallas: Sudenmorsian  hiidenmaalainen tarina, Otava 1928.

Aino Kallas (1878-1956)  syntyi Kiiskilässä, kävi koulunsa Helsingissä ja avioitui virolaisen Oskar Kallaksen kanssa. Aino Kallaksen elämä oli tapahtumarikas, ja hänellä oli "side" myös runoilija Eino Leinon kanssa.

Aino Kallaksen Sudenmorsian valittiin Suomen satavuotisvuonna 101 kirjaa listaan. Jokaiselta vuodelta oli valittu yksi kirja, ja Sudenmorsian oli vuoden 1928 kirja. Tarinan juoni on kuvattu tiivistetysti heti teoksen alussa: 

Sudenmorsian "on tarina Aalosta, Priidik metsävahdin aviovaimosta, joka Saatanalta sudenhahmoon saatettiin, ja näin Ihmissutena vihityn miehensä viereltä korpiin karkasi, siellä metsänpetojen ja Diabolus sylvarum'in elikkä Metsändaimonin kanssa kanssakäymistä pitäen, ja sentautta maarahvaalta Sudenmorsiameksi kutsuttu. Herra, hyvästi varjele meidän sielumme ja ruumiimme kaikelta vaaralta ja vahingolta, niinkuin hopiaisella haarniskalla, kusta Kiusaajan nuolet kilpistyvät, nyt ja hamaan ijankaikkisuuteen!"

Aino Kallas kuitenkin kuvaa teoksessaan uuden aikakauden naiseuden muutosta, naisen haluja ja naisen oikeutta tehdä valintoja. 

Tarinan huippukohta tulee viidennen luvun alussa, joka jatkuu kuudennen luvun alussa:

Mutta näin visusti tosin Perkele oveluudessansa sudennahan ihmisen ylle sovittaapi, että kynnet ynnä hampaat, niin myös korvat itsekukin tulevat heidän oikialle kohdallensa, niinkuin olisi ihminen jo äitinsä kohdusta Lycanthropuksena elikkä Ihmissutena maailmaan tullut.

Vaan suden hahmon mukana heräsivät Aalossa samalla muotoa myös kaikkinaiset suden himot ja halut, niinkuin verenjano ja raatelemisen riemu, sillä hänen verensä myöskin sudenvereksi vaihdettiin, niin että hän oli niinkuin yksi heistä.

Niin hän villillä ja riemullisella ulvonnalla toisten susien seuraan liittyi, niinkuin kauvan kaivattujensa, että hän vihdoin viimein oli kaltaisensa löytänyt, ja toiset kuorossa ulvoen häntä sisareksensa tervehtivät.

Kuudes luku
Niin tänä valkiana Juhannusyönä Priidik metsävahdin Aalo, vihitty vaimo, ensimmäistä kertaa ihmissutena juoksi.

Kirjan päähenkilön persoona jakautuu yö- ja päivähahmoon. Asetelma kuvastaa minuuden erilaisia puolia, jotka pyrkivät esiin. Ihminen ei ole yksiselitteinen.

Aalo jatkaa elämäänsä kahdessa hahmossa ...

Niin hän kuuli vaimonsa Aalon kysyvän, ihmisen äänellä:

»Kuinka voi piskuinen Piret?»

Ja kohta Aalo jo kehdolle kumartui, otti lapsen kepiästi ja sen rinnoillensa asetti.

Niin Aalo istui akkunan alla lavitsalla, kussa hän ennen sadat kerrat oli istuskellut, ja lauloi lapsellensa:

»Emoseni, emoseni,
Ruoki lasta rinnoillasi,
Juutas lastasi imetti:
Hevosrieskaa huomenella,
Keskipäivin kehrävartta,
Itkuvettä illan tullen.»

Yhteisön paine vie tarinaa kohti vääjäämätöntä loppua:

»Se on synti ja häpiä, että tainkaltaista sallitaan Pühalepassa. Lapsella on noidanluoma rinnan alla niinkuin äidillänsäkin! Polttakaa ihmissusi penikkansa kanssa, ennenkuin hän ennättää enempätä tuhoa tehdä!»

Aila Meriluoto: En minä vielä pääty

 

Aila Meriluoto: En minä vielä pääty. Päiväkirja vuosilta 2008 - 2010, Toimittanut Anna-Liisa Haavikko, Siltala 2022, sivumäärä 182.

En minä vielä pääty on Aila Meriluodon (1924 - 2019) postuumisti ilmestynyt päiväkirja, joka hänen toiveestaan toimitettiin Touko Siltalalle. Päiväkirjat ovat vuosilta 2008 - 2010, missä on varsin intiimejä asioita, joista kostumisineen on asiallinen juttu Ilta-Sanomissa (klik). Aila Meriluoto  oli tuolloin 84-86-vuotias, ja muualla asunut miesystävä Antero 75-vuotias. Jätän tämän aiheen Ilta-Sanomien käsiteltäväksi.

Muuten päiväkirjat käsittelevät arkisten asioiden lisäksi (lapset, lastenlapset ja ensimmäinen lapsenlapsenlapsi), vanhenemista, entisiä aviomiehiä, etenkin Lauri Viitaa ja hänen "diagnoosejaan", ja Panu Rajalan kirjaprojektia Lauri Viidasta.

Olen aikoinaan lukenut Aila Meriluodon päiväkirjat 1953-1975, joka julkaistiin nimellä Vaarallista kokea sekä Tällä kohtaa 1975 - 2004 päiväkirjat (täällä).

Kirjapiireihin vihkiytyneille varmasti nämä antavat enemmän, itse en pidä piikittelevistä päiväkirjoista, tässä minusta piikkejä saavat ainakin Panu Rajala, Paavo Haavikko ja tuo "Antero". Tyylinsä kullakin.

Aila Meriluodon läpimurtoteos oli Lasimaalaus (bloggaus). Romaaneista olen blogannut teoksesta Peter Peter (täällä.)

Teoksen on toimittanut Anna-Liisa Haavikko.

Kirja ei ollut kahden euron laarissa, vaan laaarissa, jossa kahden euron kirjoja myytiin viisi viidellä eurolla.

Annika Welling & Aino Kännö: Biegga Tuliketun jäljillä

 

Annika Welling & Aino Kännö: Biegga Tuliketun jäljillä, Sininen Jättiläinen 2023, sivumäärä 74.

Annika Wellingin tekstiin perustuva Biegga Tuliketun jäljillä on laadukas ja hempeä lastenkirja, jossa on Aino Kännön kuvitus. Kirja ei ole kuvakirja vaan kuvitettu satu ja Satu sen myönteisimmässä mielessä. 

Biegga utelias Huskyn pentu, etsii Tulikettua, jonka puuhkahäntä heittää kipinöitä, josta syntyvät revontulet. Bieggaa ajaa matkalle uteliaisuus ja pikku isäntä, joka pyytää, että Biegga selvittäisi, onko tarina totta.

Jokaisessa hyvässä tarinassa sankari saa matkalla ystäviä, niin myös Biegga matkaseurana on eri eläimiä, orava, kuukkeli, kettuja. Matkalla tavataan maagisia henkilöitä, kuten Kaamos Ukko, Leidi Pohjonen, joka soittaa taikahuilua ja Joulupukkikin.

Lopulta tavataan satoja vuotta vanha Tulikettu, ja sitten on kotimatkan aika.

Kirja on laadukas, ja siinä on paljon lukemista, ei kuitenkaan sisällä mitään pahaa, eikä edes liian jännittävää. Teksti on sujuvaa ja vivahteikasta, ja kuvitus on erinomaista.

Biegan seikkailut jatkuvat Annika Wellingin tekstein ja Miia Taivalkosken kuvituksin kirjassa Biegga ja yöttömän yön salaisuus 2024, kuvia on ykkösosaa vähemmän ja tekstiä enemmän.

Biegga terhakka husky jaksaa. Seikkailut jatkuvat Annika Wellingin tekstein ja Olga Immosen kuvin teoksessa Biegga ja aapasuon sisarten arvoitus 2025. Pidin Immosen kuvituksesta, niitä oli enemmän kuin kakkososassa.