Henrik Ibsen: Päiväkummun pidot

Henrik Ibsen: Päiväkummun pidot, alkuteos Gildet paa Solhaug, 1856 suomentaja Aarni Kouta, WSOY 1923. (1884 - 1924).

Henrik Ibsenin (1828 - 1906) Päiväkummun pidoton  kolminäytöksinen näytelmä. Päiväkummun pidot näytelmästä on lisää norjaksi Ibsen.nb.no-sivuilla. Näytelmä kirjoitettiin kesällä 1855 ja esitettiin 2.1.1856. Pidot Päiväkummussa oli Ibsenin näytelmistä ensimmäinen joka näyteltiin ulkomailla, sillä Tukholmassa se esitettiin 4.11.1857. Ibsenin tunnetuin näytelmä lienee Nukketalo, jonka olen blogannut näin. Päiväkummun pidot on eri tyyppinen, mutta erittäin hyvä, siinä useat vuorosanat joko lausutaan runoina tai jopa lauletaan.

Tapahtuma-aika on 1300-luvulla. Päähenkilö on Margit, joka on Bengt Gautinpojan vaimo ollut kolme vuotta. Päiväkummun kartanossa pidetään pidot sen kunniaksi. Margitilla ei ole lapsia. Hänen pikkusiskonsa Signe asuu talossa. Signeä aikoo pyttä vaimokseen kuninkaan vouti Knut Gasling, joka on hurjassa maineessa.

Margit on selvästi tyytymätön avioliittoonsa ja pian ilmenee, että hän halajaa Gudmund Alfinpoikaa, joka palaa ulkomailta. Näytelmän keskushenkilö on Margit, joka elää vauraassa, mutta rakkaudettomassa avioliitossa, kuten  Nukkekodin Nora, Margit joutuu ratkaisujen eteen. Myös hän joutuu kantamaan tekonsa seuraukset. Margit on kuitenkin kateellinen naimattomalle sisarelleen, jota Gudmund halajaa itselleen.

Gudmundilla on omat vihamiehet ja hän on henkipatto, Knut Gaslingin on määrä pidättää hänet.

Ibsen rakentaa tlanteen jännitteiseksi. Margit ei rakasta miestään. Gudmundilla on myrkkypullo, jolla hän on estänyt erään murhan ja on pötypuheiden vuoksi henkipatto. Margit saa itselleen pullon. Lukijalle on epäselvää, murhaako Margit myrkyllä miehensä, itsensä vai ei ketään. Kuka saa Gudmundin omakseen Margit, Signe vai hirttopuu?

Ibsen käyttää dialogia loistavasti. Margitin ja hänen miehensä puheet ovat eriparisia kinasteluja, mutta hänen ja Gudmundin puheet rimmaavat keskenään. Tässä kääntäjä Aarni Kouta on onnistunut hyvin, vaikka joutuu vääntämään riimiä, joskus hämärtäy -mutoon. Kun asetelma muuttuu alkavat Gudmindin ja Signen puheet sointua keskenään, ja he ovatkin pari.

Tämä oli loistava näytelmä.

Lainauksia:

Margit ei rakasta miestään, pidän aina runoteoksista, joissa on sana inehmo.

MARGIT vaipuu tuolille oikeanpuolisen pöydän ääreen.
Hyvä, että hän läks'. Hänet täällä kun nään,
veri suonissa pyrkivi pysähtymään;
on kuin sydäntäin käsi hyinen ei päästäis,
sitä vaanisi, surman ei iskua säästäis.
(Nyyhkimään ruveten.)
Hänen vaimonsa oon! Minun miehein hän on!
Ikä kauanko kestävi tääll' inehmon?
Vuossadasta puol', -- Jumal' auttakoon lasta; --
oon -- kolmenkolmatta-vuotias vasta!

(Rauhallisemmin lyhyen äänettömyyden perästä.)
Olo raskast' on suojassa kultaisen muurin;
häkiss' istua ain, suru lienee se suurin.

....
Margitin vuorosanoissa on käytetty ilmaisua hämärtäy


MARGIT häneen katsomatta.

Ma luulin, ett' tekemään tulit pilkkaa.

Oli kuin sana tuntematon, syvä ois
mua kirkosta käskenyt lähtemään vain
yli metsien, maiden ja kukkulain.
Olemukseni kuin unelmaks hämärtäy;
kävin kuunnellen koivikoissa;
takanain ei templissä ketään näy;
mukanain näet pappi ja rahvas käy,

Margitin ja Gudmundin puheet rimmaavat myös norjaksi eli tässä hør ja før

MARGIT.
Nej, Gudmund, hør!
Ved gud og mænd--!

GUDMUND.
Forlyst dig som før;
lev du i gammen og ære;
så lidet skal Gudmund mørkne din dør;
ret aldrig han skal dig besvære.
Lopulta alkaa Gudmundilla ja Signellä sanat soljua niin runollisesti

GUDMUND.
Signe,--min viv!--Se, dagen rinder;
det er vor unge kærligheds dag!

SIGNE.
Mine bedste drømme, mine fagreste minder
skylder jeg dig og din harpes slag.
Min ædle sanger,--i sorrig og lyst
slå kun din harpe, som bedst du lærte;
tro mig, der er strenge dybt i mit bryst,
som skal svare dig i fryd og i smerte.


GUDMUND.
Valoaan luo aurinko kukkivaan tarhaan;
se nuoren rakkautemme on koi!

SIGNE.
Unelmain ihanimmat, mun muistoni parhaan
sävelet sinun harppusi mulle soi.
Jalo laulajain, -- soita harppuas vain
niin murheen kuin ilon päivinä mullen;
ole varma, on kieliä rinnassain, --
jotk' kaikuvat niin surun kuin ilon tullen.

Minusta tässä on runollisuus kääntynyt hyvin