Yrjö-Koskinen: Nuijasota, sen syyt ja tapaukset

 

Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen: Nuijasota, sen syyt ja tapaukset, Otava, Helsinki, 1929.

Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen (1830 - 1903) oli suomalainen historioitsija, professori ja senaattori. Hän oli ristimänimeltään Georg Zacharias Forsman, ja Jaakko Forsmanin (1839 -1899) veli. Täten tulee rastittua Helmet 2022 lukuhaasteen kohdat 47 ja 48.

Yrjö Koskinen oli hyvin perehtynyt Nuijasotaan, ja tämän kirjan ensimmäinen painos on vuodelta 1877, tämä (1929) on kolmas painos, joka on julkaistu postuumisti. Ilmeisesti ensimmäinen versio oli Yrjö Koskisen väitöskirja, joka oli ensimmäinen suomenkielinen väitöskirja Suomessa.

Nuijasota käytiin 25.11.1596 - 24.2.1597, jolloin talonpojat nousivat aatelia ja ratsutilallisia vastaan. Ensimmäisen aallon johtaja oli Jaakko Ilkka, jonka Klaus Flemingin joukot kukistivat 1596 lopulla Nokialla. Jaakko Ilkka teloitettiin 1597. Tämän jälkeen tuli uusi kapina-aalto.

Sodan syyt olivat kuitenkin Ruotsin valtataistelussa.  Pitkäviha Ruotsin ja Venäjän välillä (1570-1595) päättyi Täyssinän rauhaan 1595. Talonpoikien rasitus ei kuitenkaan päättynyt, vaan jatkui. Ruotsissa (ja Suomessa)  oli tapahtunut uskonpuhdistus. Kustaa Vaasa hallitsi vuosina 1523 -1560, jonka jälkeen valtaistuimelle istahti Vaasan vanhin poika Eerik XIV. Yrjö Koskisen mukaan vallan ja alueiden jakaminen myös muille pojille heikensi kuninkaan asemaa.

Eerik sittemmin kukistettiin tämän naitua aatelittoman Kaarina Maununtyttären.  Valtaistuimelle nousi 1568 pikkuveljensä Juhana III, joka kuoli 1592, ja oli nostanut Klaus Flemingin Suomen käskynhaltijaksi.  Ruotsin hallitsijaksi tuli Sigismund, joka puolestaan joutui taistelemaan asemastaan Kustaa Vaasan kuopuksen Kaarlen kanssa. Kiistoihin liittyi avioliitot, läänityksiä ja uskokin. Nuijasota liittyi myös ylläolevaan  valtataisteluun Ruotsin valtaistuimesta. 

Nuijasodan ensimmäisessä aallossa Jaakko Ilkan mukana oli 1500 - 2000 miestä, jotka Klaus Flemingin joukot löivät helposti. Klaus Fleming (1535 -1597) kunnostautui Pitkän Vihan aikana ja pääsi urallaan eteenpäin. Takapakkiakin tuli, mutta Klaus Fleming tuki Juhanaa ja Kaarlea veljeään Eerikiä vastaan. Klaus Fleming sai valtaneuvoksen tittelin. Klaus Fleming asettui myöhemmässä valtataistelussa  Sigismundin puolelle. Fleming sai Suomessa paljon valtaa, läänityksiä, virkoja ja oli käskynhaltija. Täyssinän rauhan jälkeen hän ei hajottanut sotajoukkoja, joka synnytti katkeruutta. Fleming toimi liian itsenäisesti ja sai Kaarle-Herttuan vastaansa. Pian tämän jälkeen syttyi Nuijasota, jonka Fleming tukahdutti ja edessä oli välien selvittely Kaarlen kanssa. Tätä ennen Klaus Fleming, jota Yrjö-Koskinen kutsuu marskiksi, kuitenkin kuoli sairauteen.

Yrjö-Koskisen teos kattaa 21 lukua ja "loppukatsahduksen", josta yli puolet käsittää edeltäviä tapahtumia. Luvussa 13 päästään pohjalaisten ensimmäiseen kapinaan, luvussa 14 Hämeen ja Savon kapinoihin ja luvussa 15 pohjalaisten toiseen kapinaan. Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen oli fennomaani, ja hänen teoksensa alku on jo siihen viittaava:

Olen ottanut kertoakseni siitä kapinasta, jonka Suomen talonpojat 16:nnen vuosisadan lopulla nostivat maamme senaikuista hallitusmiestä, Klaus Eerikinpoika Flemingiä, vastaan -- joka meteli vielä Nuijasodan nimellä haamottaa kansan mielessä riutuvaisena muistona. Olen aikonut siirtyä kolmesataa vuotta taapäin selittämään Nuijakapinan syitä juuriltansa sekä kertomaan sen vaiheita ja siihen liittyviä tapauksia, niinkuin ne aikojen hämärästä astuvat näkyviin. Suomen miehille olen katsonut tiedon näistä muinaisista seikoista rakkaaksi ja tärkeäksi, jos kohta niiden arvo yleiselle maailman historialle ei olisikaan aivan suuri. Niinkuin korsi ei kanna heteitä, ei hedelmiä, ellei se juuriensa
nojassa rehoita, samoin ei Suomenkaan kansallinen olemus voi uudistua, ellemme historiasta opi kansamme muinaisuutta tuntemaan. On siis määräni johdatella noita entisajan haahmoja näkyville, kuuluville, jotta ne nuoremmalle ajalle puhuisivat neuvojansa.

Alkuluvuissa pohjustetaan Suomen kansaa, kuten: "Suomen kansan tila ei ollut palvelijan alamaisuutta, vaan nuoremman veljen nöyryyttä, joka ei vielä ollut miehistynyt itsenäiseen valtakunnalliseen oloon. Tämän luulen kylliksi selkiävän, kun lähden Suomen kansan luonnetta ja viljelystä sekä maamme

hallitusseikkoja näillä ajoin likemmältä katsastamaan".

Teksti on hyvinkin asenteellista, eikä liity kovastikaan Nuijasotaan:

Mutta maan omistaminen alkaa vasta maata viljellessä, ja syystä taidamme siis sanoa, että nämä takamaat eivät olleet oikein Suomen omia, ennen kuin Suomen pojat kuokkinensa, auroinensa muuttivat niihin asumaan. Tämä voitollinen valloitusretki, joka siitä asti, kun kansamme alkoi muuttaa Suomen niemelle, on kestänyt hamaan nykyaikaan asti, on Suomen historiassa kenties etevimpiä lukuja, jota en tässäkään saa mainitsematta heittää. Ja sinuakin, kovaonninen Lapin kansa, jonka jo peräti unohdin Suomen asukkaita luetellessani -- sinuakin täytyy minun muutamalla sanalla muistaa, jos ei muuksi, niin kumminkin kovien kärsimystesi sovittamiseksi. Kohta jo olet vainajaksi vaipunut, kun et voinut käsittää historian vaatimuksia, joka kansakunnille saarnaa edistymistä, uudistumista. Mutta kuinkahan olisitkaan voinut luopua somien porojesi seurasta, huolettomasta elämästäsi raittihin tähtitaivaan alla! Ennemmin sinä pakenit pakenemistasi toimellisemman veljesi auran tieltä etkä kuitenkaan saanut rauhassa nauttia vähäonnista osaasi. Voimallisempi veljesi, Suomen kansa, otti valtaansa nekin erämaat, joita hän ei itse vielä joutunut viljelemään, eikä säästänyt sinun köyhää olentoasikaan vallanhimostansa. Vähitellen, mutta välttämättömästi raukesit kansakuntien joukosta -- ja tähän aikaan, jolloin suomalaisille puhdistettua oppia saarnattiin, silloin sinä, pakanana vielä, astuit viimeisiä askeleitasi Savon, Hämeen ja Satakunnan pohjoisilla salomailla.

Tässä yllämainittua Klaus Flemingin (marski)  ja Kaarlen (herttua)  eripuraa:

Huomattavaa on, että tähän aikaan ei enää ollut mitään kysymystä rahvaan vapauttamisesta linnaleirin kuormasta. Asian laita näkyy olleen, että Sigismund Ruotsissa käydessään oli kumonnut herttuan antamat uudet säännöt sotaväen palkkaamisesta, ja Kaarlen siis täytyi jättää tämä seikka sillensä. Mutta vaikka siis linnaleiriperuste ei enää ollut kiistanalaisena, syttyi kuitenkin useissa eri kohdissa

eripuraisuutta herttuan ja marskin välillä sotaväen elättämisen suhteen. Ensiksikin herttua jo aikaisin syksyllä 1594 oli Pohjanmaan asukkaille vahvistanut heidän entisen, Juhana kuninkaan aikana suodun

vapautensa ratsuväen linnaleiristä; mutta marski, joka ei katsonut mahdolliseksi elättää Suomeen sijoitettua sotavoimaa, elleivät kaikki maakunnat kantaisi tasaista kuormaa, pakotti pohjalaiset suorittamaan linnaleiriä niinkuin muutkin. Tästä seikasta syntyi ennen pitkää erinäinen sarja rettelöitä, jotka tahdon edempänä yhdessä jaksossa kertoa. Ylipäänsä ei voinut ennen rauhanteon päättymistä tulla mitään kysymystä siitä, että Suomeen sijoitettu sotavoima vähennettäisiin; päinvastoin oli Kaarle herttua, kuten edellisessä jo kerrottiin, lähettänyt sekä ratsuväkeä että jalkaväkeä Ruotsista Suomeen vieläpä valtuuttanut Suomen knaappilipullisten päälliköitä enentämään joukkojansa. Fleming puolestansa tosin katsoi lisäväen varsin tarpeelliseksi, mutta arveli, että olisi tarvinnut elatusvarojakin

Ruotsista saada; sillä entinenkin sotaväki jo kärsi sanomatonta puutetta ja kurjuutta. "Ovathan hekin ihmisiä", hän kirjoitti tämän johdosta herttualle, lisäten: "Teidän Ruht. Armonne on aina tapana

sanoa, että väki tulee minulle tottelemattomaksi ja vastahakoiseksi, vaan tämmöisestä syystä se jo saattaakin vastahakoiseksi tulla kelle hyvänsä."[258] Selvä asia oli, että Ruotsista tullut väki oli takaisin lähetettävä, niin pian kuin rauhansovinto olisi päätetty, ja koska toivottiin tämän tapahtuvan jo talvella, oli herttua säätänyt, että jokin osa saisi tulla Itäpohjan ja Länsipohjan kautta, mutta muut olivat muka Suomessa linnaleiriin majoitettavat sulan veden aikaan asti. Klaus Fleming tämän johdosta tahtoi käyttää tilaisuutta, veroittaaksensa näiden kaukaisten maakuntain rahvasta ja lähetti Pikkalasta jouluk. 15 p. 1594 sinne erään palvelijansa ilmoittamaan, että kahdeksan- tai yhdeksänsataa Ruotsin ratsumiestä, jotka lähetetään pohjan tietä, ovat matkallansa kestittävät, ellei rahvas tahtoisi suorittaa sen vertaa apua rahassa, että väki voitaisiin talven yli Suomessa elättää. Mutta kun Länsipohjan miehet tulivat asiata valittamaan herttualle, tämä vapautti heidät kaikesta rahanmaksusta, ilmoittaen, että sotaväen läpikulku riippui rauhan tulosta eikä missään tapauksessa ollut niin monia satoja hevosia, kuin Klaus herra oli uskotellut. Näin marskin verotustuuma oli estetty. Vaan sen sijaan hän nyt sijoitti toistasataa hevosta samasta Ruotsin ratsuväestä Pohjanmaalle linnaleiriin, arvellen, että herttua itse oli niin tahtonut.