Zanzibarilla 1948 syntynyt Abdulrazak Gurnah voitti vuoden 2021Nobelin kirjallisuuden palkinnon. Palkintoa on perusteltu Gurnahin "tinkimättömästä ja myötätuntoisesta porautumisessa kolonialismin vaikutuksiin ja pakolaisen kohtaloihin eri kulttuurien ja mantereiden välisissä kuiluissa".
Teoksessa A Twentieth-Century Litterature Reader, (julkaistu 2005) on pari Gurnahin esseetä koskien jälkikolonialismia sekä Idea mennesstä⁰
Postkolonialistinen kirjallisuus käsittelee kolonialismia, mutta hyvin paljon englanniksi. Harvemmin kirjoitetaan kolonialismin aikaisia kokemuksia paikallisilla kielillä, ja miten ylipäätään puhutaan ei-eurooppalaisista kulttuureista? Englanniksi tai eurooppalaisilla kielillä?
Esseissä Gurnah toteaa, että on kotoisin Zanzibarista jonka eurooppalaiset vapauttivat arabien orjakaupalta. Englanti taas hallinnoi saaria, monien vaiheiden jälkeen Sansibarin saaret kuuluvat nyt Tansanialle. Miten Itä-Afrikan vapautumisesta pitäisi kirjoittaa ja millä kielellä? Gurnah itse kirjoittaa englanniksi, ja muutti pakolaisena Englantiiin jo vuosikymmeniä sitten
Zanzibar on ollut osa Omanin sulttaanikuntaa. Kun Gurnah luki kymmenvuotiaana nigerialaisen kirjalija Chinua Acheben teoksen Kaikki hajoaa, hän oli ymmällään ja teksti tuntui kaukaiselta, mutta tajusi, että se on osa hänen kokemustaan. Hän viittaa myös Ngugi wa Thiongin teksteihin, jotka kuvasivat Mau Maun nousua Keniassa 1950-luvulla. On ilmeisesti hankala nostaa esille Mau maun tapaisia liikkeitä, koska ne ovat olleet brittihallintoa vastustavia järjestöjä. Tämä liittyy suoraan koloanilismiin, ja afrikkalaisten solidarisuuteen.
Ylipäätään se mitä kerrotaan menneisyyttä, miten ja millä kielellä, muovaa ihmisten maailmankuvaa. Jokaisella ryhmällä on oma totuus menneisyydestä, joka vaikuttaa nyt ja tulevaisuudessa.
Jatkan tätä joskus - tai ehkä en, tämä on tässä. Gurnahilta bloggasin kirjan Den sista gåvan
