lauantai 16. syyskuuta 2017

Turku Korhosen kirjojen näyttämönä




Seuraava bloggaus liittyy Riku Korhosen kirjan Emme enää usko pahaan (WSOY 2016) sekä Kahden ja yhden tarinoita (Sammakko 2003) maisemiin, tai niiden kirjaversioihin. 

Kirjailija  Riku Korhonen on syntynyt nettitietojen mukaan Turussa vuonna 1972, ja opiskellut itsensä Turun yliopistossa filosofian maisteriksi. 

Turku on hyvin teoksissa esillä, ja Riku Korhonen tavoittaa monesti kerronnallaan paikan luonteen.

Itsellekin paikat ovat tuttuja. 

Yläkuva on Kuuvuoren huipulta otettu  kirjan julkaisuvuonna 2016. Kuuvuorella asui 1990-luvun alkuun asti päähenkilö Eero Viitasen kaveri Lari, joka katseli sieltä maisemia, Nummen urheilukenttää sekä Pyhän Katariinan kirkkoa, josta on kuva alla. Asuin itsekin 1990-luvulla seitsemän kuukautta Kuuvuoren kupeessa Nummenpuistokadulla. Olen asunut myös lyhyen jakson YO-kylässä, joka on Pyhän Katariinan kirkon vieressä.



Pyhän Katariinan Kirkko näkyy Larin ikkunaan Kuuvuoren kupeelle. Tässä on kirkko kuvattuna edestä läheltä.


Yllättäen kirkko näkyy myös Kuuvuorelta.

Tässä suunnistuskartan osa. Katso punaista nuolta,


Koska Pyhän Katariinan kirkosta on puhetta


Niin tässä vielä lähikuvat.




Lari kävi Aurajoen urheilulukiota, joka toimi valkoisessa rakennuksessa, jossa on nykyisin Nummen koulun toimintaa.



Larin isä joutui muuttamaan Elinantien kerrostaloihin, jotka ovat Kuuvuoren lähellä, Elinantie toinen pää on Nummenpuistokadulla, toinen on Hakakadulla.

Tarinan päähenkilö Eero Viitanen asuu Ispoisten kiertotiellä, joka näkyy alemmassa kartassa punaisella.




Perhe Viitanen asuu kuvausten mukaan "meren äärellä" Ispoisissa.


Tekstin mukaan he asuvat Ispoisten kiertotiellä sen länsiosassa, josta on melkoisesti matkaa merelle ja välissä on jopa liikenneväylä eli Rykmentintie.

Paikat voi mieltää monella nimellä. Teoksessa juostaan lenkkiä Paavo Nurmen stadionin ympäri kolme kertaa, kyseessä on  Karikon lenkki, joka on noin 1500 metriä pitkä. Lari on käynyt Nummen kirjastossa, joka oli tuolloin (ja nyt) Töykkälänkadun päässä, mutta kirjavalikoima on minusta niukempi silloin ja nyt kuin kirjassa.

Puhutaan myös Laukkavuoresta, yli päätään metsästä ja kallioista. Kaikki Turun ruutukaava-alueen viereiset metsät ovat "pilalla", eli kalliot ovat roskaisia, täynnä tupakantumppeja, ja kaljatölkkejä ja lasinsiruja. Suunnistan lähiömetsissä, ja eniten juuri Ispoisten Ilpoisten alueella. Metsäpohjat ovat huonossa kunnossa.

Hirvensalo ja Satava ovat tuttuja paikkoja. Itse kutsun Papinsaaren risteystä Kaistarniemen risteykseksi, aiemmin siinä oli kyltti, jossa luki Kaistarniemi, tien nimi on Kaistarniementie, joka lähtee Kakskerrantieltä, ei Papinsaarenkatu tulee vasta myöhemmin.

Satavassa on kirjassa Tammivalkama, joka on Satavansillan vieressä. Minusta voi puhua myös Ekvallan uimarannasta. Tammivalkaman "hotelli" on Ekvallassa.

Tienhaarassa on pitkään lukenut vain Ekvalla.


Tietä oikaistiin, kun uusi silta rakennettiin 1980-luvun lopussa.

Tammivalkama oli alkuun hotelli, mutta nyt rakennus on muussa käytössä. Alun alkaen Ekvallassa oli talo, jossa oli kesäsiirtola. Talo purettiin, ja hotelli rakennettiin tilalle.

Friskalassa on tosiaan kesäisin lihakarjaa, kirjan mukaan sonneja, lehmiä ja vasikoita.



Satavasta Hirvensaloon näkyy tosiaan Satavasta, kirjassa puhutaan vuokramokistä.


Hennala on Satavassa, se on seurakunnan tila, esimerkki Satavan arkkitehtuurista.


Aino kaapataan "vuokramökkiin" Myllynkylänpuolelle, ja järven rantaan. Mökissä on vanha Kakskerran vaakuna. Kakskerran kunta pakkoliitettiin Turkuun 1960-luvun lopulla. Kunnan vaakunassa oli kaksi tiilivenettä. En tiedä vaakunan symboliikkaa, mutta Kakskerran kunta koostui ainakin kahdesta isosta "pääsaaresta" Satavasta ja Kakskerrasta.


Tässä kuva  Kakskerranjärven rannasta.



Aino ja Eero käyvät teoksessa Matkakodissa, joka on edelleen Turun Lemminkäisenkadulla, eli Aino ja Eero lemmiskelivät Lemminkäisenkadulla.




Ihmettelin hieman, missä Eero ja Lari käyvät uimassa. Ispoisten uimaranta on nuolen kohdalla, jonka alapuolella on soutu- ja melontakeskus.

Kuten kartastakin ja yläkuvasta näkyy, osa rannasta on kaislikkoa jo Ispoisissa


Katariinanlaaksossa on vielä enemmän kaislikkoa, valkoinen rakennus on Soutu- ja melontakeskus. Kuva otettu Hirvensalon puolelta.

Teoksessa puhutaan Rusthollinmäestä ja puutarhasirpalealueesta ja uimasta tullessa kävellään Ispoisten puistotietä, joka on karttapalan itäreunassa punaisen viivan vieressä, tie vaihtuu Rykmentintien risteyksessä  Eteläkaareksi, minusta jokin tässä ei stemmaa.


Teoksessa puhutaan harjoitusalueesta Piikkiössä, nämä kuvat ovat Raadelmaantien vierestä


Piikkiöstä, missä on harjoitus-alueet


Ainakin paintballia voi harrastaa.

Kahden ja yhden tarinoita
Miljöö on Tora-alhontie, mitä Turussa ei ole, niinkuin ei kaikkia muitakaan paikkoja?

Tarinan sijoitan Turkuun,, sillä paikoista löytyy Ruissaloa, Itäistä Rantakatua, Hansatoria ja IV-osassa on tarkkoja osoitteita, mutta itse sijoittaisin miljöön muualle, hieman idemmäksi. Miljöökuvauksessa eivät etäisyydet eivätkä paikat stemmaa, välillä ollaan meren rannalla, välillä ikkunasta näkyy Aurajoki, sitten on vanha kaatopaikka, miljööksi olisi kannattanut valita kuvitteellinen Tursenki.


Missä on Tora-alhontie?
Turussa Ilpoisissa on Tora-alhonkatu ja Tora-alhonpolku, joka päättyy umpikujaan ja kallion kautta pääsee Lauklähteenkadelle. Molemmat paikat ovat arvokkaita omakotitaloalueita, joissa on vanhoja omakotitaloja.



Tora-alhonkatu lähtee Rautsuonkadulta. Tora-alhontietä siis ei ole. Kuvan kaappasin Turun seudun opaskartasta, nuolet sentään taiteilin itse ja tekstin

Teoksen sivun 215 kuvauksen perusteella Tora-alhontie tuntuisikin olevan Ilpoisen, Haritun tai Uittamon suunnalla, mutta vain Uittamolta näkyy merelle ja korkeilta kallioilta, tämä on otettu Ilpoisten kalliolta.


Uittamo ei ole mitenkään huono asuinalue, kuten ei tietenkään Ilpoinenkaan, ja siellä on siirtolapuutarhaalue. Siirtolapuutarha kirjassa mainitaan.

Luolavuoren Petreliuksen ja Ilpoisten välillä on "kukkula", joka on ollut 1960-luvulla jonkin näköinen kaatopaikka, ainakin maa-ainekselle, Luolavuoressa lienee ollut ampumarata, tosin eri paikassa. Paikalla on lisäksi laaja avokallioalue, jossa on paljon jääkautista kivikkoa. Olen suunnistanut ja lenkkeillyt alueella todella paljon, ja se on hyvä alue, enkä ole kenenkään nähnyt hyppivän taloista alas, enkä ole nähnyt muutakaan oheistoimintaa.

Kerrostaloja on Lauklähteentiellä, ja siellä asuu mukavia ihmisiä, tunnen heitä monia henkilökohtaisesti.


Puhutaan myös Dynamosta, joka on Linnankadulla pääkirjastoa vastapäätä, jonne tulee kirjan mukaan nuoria Pansion, Jyrkkälän lähiöistä, Pansiossa asuu vähän ihmisiä, viereisessä Pernossa enemmän, (toiset isovanhempani asuivat Pansiossa). Mihin unohtuikaan Härkämäki, Varissuo ja Lauste ja Ylioppilaskylä?

perjantai 8. syyskuuta 2017

Rikinkeltaisia yksityiskohtia


Kjell Westön (s.1961) vuonna 2017 julkaistussa romaanissa Rikinkeltainen taivas on paljon yksityiskohtia.

Kirjan ydin on kertojan ystävyys Rabellien perheeseen, saman ikäiseen poikaan Alexiin ja tämän pikkusiskoon Stellaan. Ystävyys alkaa Rabellien kesäpaikassa Ramsvikissa, ja jatkuu talvisin Helsingissä, jossa pojat käyvät ruotsinkielistä oppikoulua Den Tredje Läroverketia. Kirjan tapahtumat ajoittuvat vuosille 1969 - 2016.

Seuraava ei paljasta kirjan juonta, mutta yksityiskohtia henkilöistä
Kertoja, jonka nimeä ei paljasteta, on syntynyt 4.7.1959, kymmenenvuotislahjaksi hän saa polkupyörän, joka on kirjan kansikuvassa. Kirjailija mainitsee, että Alexin luo Ramsvikiin on 7 km matka, toisaalta takaisin on myöhemmin vain 6 km. Kertoja mainitsee seisovansa pyörän päällä, eli hän polkee seisaallaan, ja aurinko paistaa sivulta poskeen, eikä niin kuin kirjan kannessa, jossa poika ajaa ilman käsiä. Varjo on kuvassa 'sivulla', missä on siis aurinko?

Päähenkilö mainitsee lapsuuden lukemisekseen Jack Londonin kirjat ja Välskärin kertomuksia. Don Camillo-filmejä katsotaan tv:stä. Päähenkilö on perheen ainoa lapsi, käy partiossa Haukoissa, mutta inhoaa sitä ja lopettaa. Alex on myös partiossa ja johtaja. Minulle jäi käsitys, että kertoja ei myöskään (ilmeisesti) käy armeijaa, päättelin sen siitä, että asiasta ei ole yhtään mainintaa, sen sijaan Alex varmasti kävi armeijan. Kertoja rehvastelee sänkyilyistään Stellan ja Lindan kanssa, lisäksi muita nimettömiä naitavia on liukuhihnalla, tähän asepalvelus olisi asettanut omia katkoksiaan. Kertoja on koirasperhonen, joka hyörii Stellan 'hameen alaisessa kukinnossa' ja sen ollessa poissa 'käytöstä' vierailee muiden lakanoissa. Stella antaa myös muiden perhosten vierailla edellä mainitussa paikassaan.

Kertoja natisee joskus rahapulasta, mutta matkoja tehdään toisaalta Ulleville asti, myöhemmin manner-Eurooppaan asti. Kirjoitettuaan kirjan hän elää sen tuotoin ja apurahoin, ja myöhemmin jatkaa opetusuraansa. Ihmettelin väitettä, että hän ryhtyy apulaisrehtoriksi rahan takia. Minusta apulaisrehtori on tavallinen opettaja, joka saa vain "tunteja" avustaessaan rehtoria, joka tekee hallinnolliset päätökset, jos hän apulaisrehtori on kokonaistyöajassa, vapaa-aikaa on vähemmän, eikä palkka ole juurikaan parempi.

Kertoja ei perusta omaa perhettä eikä kanna vastuuta muista. Sen sijaan hän kirjoittaa "tätä rikinkeltaista kirjaa". Kirjailijan esikoisteos on vuonna 1998 ilmestynyt  Sepänpuiston uneksija, joka sai hyvät arvostelut ja möi hyvin. Kirjailija eli rojalteilla ja saa apurahoja, kunnes toinen romaani Jälkiä hiekassa floppaa. Kirjailija opettaa sijaisena kouluissa, valmistuu lopulta filosofian maisteriksi Helsingin yliopistosta, gradu käsittelee Risto Rytiä ja sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä, jota ei kirjassa avata, (mutta joka oli seurausta Rytin Ribbentropin kanssa tekemästä sopimuksesta, joka antoi aikaa Suomelle, ja "varusteita". Sotasyyllisyystuomio ei perustunut "mihinkään" tekoaikana olleen lain rikkomukseen vaan jälkeen päin säädettyyn sotasyyllisyyslakiin. Ryti sai kymmenen vuoden kuritushuonetuomion, josta pääsi pois terveyden romahdettua. Ryti kuoli 1956). Kirjoittajan kolmas romaani Sodanjälkeiset sunnuntait, liittyy tähän tematiikkaan, mutta on edelleen huono. Sen sijaan Soita minille Galveston, sai hyvät arviot ja sitä myytiin. Alexin elämänlerta Tuhannen elämän mies, oli siloiteltu, eikä ole kertojan kirjoittama, mutta sitä myytiin hyvin.

Kertojan autona on rättisitikka, joka myydään lopulta Algarvella, missä kertoja yritti kirjoittaa suhteestaan Rabelleihin Facit -kirjoituskoneella. Ilmeisesti Algarvella kertoja on myös väkivaltainen, ja käy vähintään ilotalossa. Stellan isoisä Poa kehottaa kertojaa ajamaan itselleen kuorma-autokortin. Poa hoitaa myös työpaikan hänelle, ennen kuin antaa lähtöpassit nahjuksena pitämälleen velttoilijalle. Poa on syntynyt 1902 ja kuolee 1990, ja hautajaiset pidetään 11.9.1990. Poasta halutaan leipoa konna kaikella tavalla.

Stellasta voisi mainita paljonkin yksityiskohtia, mutta kirjassa väitetään hänen jo teini-iässä käyttäneen hashista. Stellan ja kertojan ensimmäinen suuri periaatteellinen riita juontuu Stellan länsisaksalaisten terroristien ymmärtämisestä. Myös suhde leirikoulussa tanssikaveri Sebastian Asklöfiin rapauttaa luottamusta. Sebastian pelmahtaa kirjan loppupuolella kuvioon. Stellan tytär on minusta perinyt sosiaalisesti äidin asenteita, joskin vangitsee myös todellisuutta kameraansa.

Kertojan isän nimi on  Tage, hän on hetken apulaismyymäläpäällikkönä kodinkoneliike Träskman ja Antellilla, kunnes Antellin poika Hankenilta tulee tilalle, Tage saa myöhemmin kenkää ja on lopulta rautakaupan myyjä. Tage vuokraa vuonna 1969 Metsätorpan 25 vuodeksi. Vuokra-aika loppuu vuonna 1994, johon Tage saa vuoden jatkoajan. Tagella on ensin autonaan Simca, ja sitten Ford Escort. Kertojan isä ja äiti eroavat, ja molemmilla on uusia suhteita.

Kertojan äiti Ellinor on kotoisin Pohjanmaalta. Hän on miestään koulutetumpi, ja on töissä seurakunnan kansliassa, sittemmin hyväntekeväisyysjärjestössä. Äidillä on lopulta myös osakeomaisuutta, jolla kertoja pönkittää kirjailijan uraa äitinsa kuoltua 2010-luvulla (ajankohtaa ei kerrota). Äiti  tuntee jo kertojan lapsuudessa Metsätorpalla usein väsymystä ja  päänsärkyä! Äidillä on myöhemmin toinen. Äidin isä lepää sankarihaudassa Pohjanmaalla.

Stellan tytär Sandrine, Alexin  tytär Thea sekä Lindan ja Klasun poika Tommi syntyvät vuonna 1988. Kirjasta on blogeissa minusta kummia arvioita ja mielipiteitä, eräässä blogikirjoituksessa puhutaan laman lapsista. Thea saa 19-vuotislahjaksi Mitsubishi Pajeron, ihmettelin Thean sakkoja. Suomessa sakot riippuvat tuloista, eli nehän maksettiin rahasto-osuuksista, miksi, jos tuloja on, niin eikö ole likviidejä varoja? Sandrine piehtaroi kaikenlaisessa yltäkylläisyydessä, ja on yhtä näsäviisas kuin rikas ja rakas äitinsä. Tommi saa potkut varastosta, eikä lähde korkeakouluun opiskelemaan, ja armeijasta hänelläkään ei ole mainintaa! Kaikki elävät viime kädessä perheensä rahoin, eivät siis ole mitään perinteisiä laman lapsia.

Yhtä kummallinen väite on minusta se, että kertoja olisi humanisti tai humaani (en tiedä, mitä tällä tarkoitetaan, mutta ihmisystävällinen ja suvaitsevainen lienevät synonyymeja), kertoja vinoilee äidilleen, ketkä 1950-luvun näyttelijöistä ovat olleet kaapissa. Tällainen henkilö on hyvin kaukana humaanista, humaani ihminen kantaa vastuutaan ja hyväksyy ihmiset sellaisena kuin nämä ovat.

Kertoja puhuu väreistä ja tuoksuista ja niitä romaanin alkuosassa mainitaankin esimerkiksi Rikinkeltaisen taivaan lisäksi appelsiinin värinen, punainen valo, Stellan lehmuksen vihreät tapetit ja vielä ainakin syvänmeren sininen, minusta värejä lopulta oli sangen vähän.