sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Edgar Allan Poe: Kultakuoriainen



Edgar Allan Poen Kultakuoriainen on julkaistu 1843 nimellä The Gold Bug, olen lukenut sen Yrjö Kivimiehen käännöksenä, teoksesta Korppi ja Kultakuoriainen, Trendi-klassikot Kustannus Oy Forma, WSOY 1990.

Kultakuoriaisen tarina on minusta esiaste Arthur Conan Doylen tarinalle Dancing Men, missä Sherlock Holmes selvittää ikkunalaudalle ilmestyvien tanssivien miesten salaisuuden. Holmes-tarinassa koodin selvittäminen liittyi rikollisuuteen, Holmes kutsuu konnan tapaamiseen piirtämällä itsekin pikku-ukkoja. Kultakuoriainen tarinassa koodin avaaminen on ensimmäinen askel kohti merirosvo Kiddin aarretta.

Tarinan kertoja kuvaa erakkomaista William Legrandia, joka asuu mustan palvelijansa Jupiterin ja koiransa kanssa. Legrand kalastelee ja kerää harvinaisia hyönteisiä. Löytäessään kultakuoriaisen rannalta hän saa haavan. Samalla hän tulee ottaneeksi pergamentin, jota lämmittämällä selviää salainen koodi

53±±+305))6*;48626)±.)4± ....   ±?;
Kirjoitin siis koodin alun ja lopun

Legrand ratkaisee koodin samalla tavalla kuin Sherlock Holmes, eli englannin kielen yleisin kirjain on e, sitten a, o, i ja d (lähde Poen teksti :)

Merkkiä 8 on eniten, joten Legrand päättelee sen olevan e:n. Lisäksi hän päättelee viestissä olevan joitain kertoja sana the, eli siten hän saa kirjaimet t ja h. Merkki 5 on a.

Kryptinen viesti aukeaa "A good glass in the ...".

Tarinan "salapoliisi" Legrand on muutenkin paljolti Holmesin esiaste. Ratkoessaan ongelmaa hän työskentelee vimmassa, kasvot kalpeana ja silmät kiiluen syvissä kuopissa. Arvoituksen ratkettua hän avaa aarrearkun myös verbaalisti ja selvittää kertojalle neronleimauksensa.

Edgar Allan Poeta (1809 - 1849) on sanottu dekkarin daddyksi eli salapoliisikertomusten isäksi, mutta tämä salapoliisi on Dubin, johon Sherlock Holmesin luoja sir Arthur Conan Doyle monesti viittaa.

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Saima Harmaja


Saima Harmaja (1913-1937) on yksi Suomen tunnetuimpia runoilijoita. Saima Harmajasta on omat sivut täällä.

Luin hänen teoksensa Hunnutettu Project Runebergistä täällä. Runot löytyy aakkosjärjestyksessä Runoston sivuilta täältä.

Harmaja oli tunnettu tuskan kuvaajana


Alistuminen
Läpi sateen hymyn hopeisen
vihreänä mäntymetsä hohtaa,
mutta havun takaa silmä kohtaa
herkät kultakutrit koivujen.
Sateen hento valo minuun valuu.
Kipu sykkii, vaan en kapinoi.
Talven kautta vain käy suveen paluu
lehden, joka sädehehkun joi.


Saima Harmajan viimeinen runo lienee tässä

Kotiinpääsy
Arka on astua
pois kivun luolasta valoon.
Siipien suihke
jääkö nyt taakseni taloon?

Kasvoja katsoin
enkelien lähetyksin.
Nähdä ne voiko
varjojen nielemä yksin?

Vain pimeässä
käyvätkö nuo sädesiivin?
Silmillä huntu
tuskan metsästä hiivin.

Saima Harmaja vaikka nukkui nuorena pois, on siis yksi johtavista suomalaisista runoilijoista.

(Tämän bloggauksen linkeistä pääset tutustumaan itse Saima Harmajan runoihin, se on tämän bloggauksen tarkoitus).

V.A. Koskenniemi kuvaa Saima Harmajaa: "Kuolemantaudin ansari-ilma joudutti Saima Harmajan ehkä vieläkin nopeampaan varhaiskypsyyteen  sekä … näkemään yhden alkuperäisemmistä lyyrillistä elämäntöistä …"

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Edgar Allan Poe: Korppi



Edgar Allan Poe: Korppi, runo 1845.

Runo on mystinen 18 säkeistöä pitkä kauhutarina, jossa runon kirjoittanut mies halajaa rakasta Lenooraansa takaisin. Turhaan, eikä saa myöskään rauhaa häntä piinaamaan tulevasta korpistakaan.

Kaksi viimeistä säkeistöä kuuluu seuraavasti englanniksi sekä  Valter Juvan suomennoksena, runo on julkaistu myös Niilo Idmanin  loistavana suomennoksena.

E.Poe
  “Be that word our sign of parting, bird or fiend!” I shrieked, upstarting—
“Get thee back into the tempest and the Night’s Plutonian shore!
    Leave no black plume as a token of that lie thy soul hath spoken!
    Leave my loneliness unbroken!—quit the bust above my door!
Take thy beak from out my heart, and take thy form from off my door!”
            Quoth the Raven “Nevermore.”

Valter Juva:
»Pois, sa hornanviesti uusin, lintu, paholainen!» huusin,
»ulos myrskyyn jälleen lähde, öiseen maahas kamalaan!
Ei saa höyhen jäädä tuonne, – pois sun valhees joka juonne!
  Jätä rauhaan tämä huone! – patsaan päältä pois nyt vaan!
  Et saa sydäntäni raastaa, – ulos ikkunasta vaan! –
       Korppi huus: »Ei milloinkaan.»

Juva puhuu öisestä maasta kamalasta, Niilo Idman puhuu ikiyöstä, Pluto on roomalaisessa jumaltarustossa manalan jumala.

Niilo Idman:
"Valhetta sun kieles valaa! Lähde, ikiyöhös palaa -
sinne väisty, missä myrsky yhä kiihtää raivoaan !
Nokkas sydämeeni hamaan iskit -henkeni löit lamaan -
silmäs tuskaan yhteen, samaan naulitse mun taiallaan !
Häivy, ettei ykskään sulka käynnistäs jää kertomaan !"
Korppi huus: "Ei milloinkaan".

E.Poe
And the Raven, never flitting, still is sitting, still is sitting
On the pallid bust of Pallas just above my chamber door;
And his eyes have all the seeming of a demon's that is dreaming,
And the lamplight o'er him streaming throws his shadow on the floor;
And my soul from out that shadow that lies floating on the floor
Shall be lifted—nevermore!

Liikkumatta korppi siellä yhä vielä, – aina vielä, –
Pallaan valjun kuvan päällä istuu tyynnä paikallaan.
Aavemaisen kiillon luovat korpin silmät pahansuovat,
kun lyö lampun valojuovat linnun varjon lattiaan.
Ja mun sieluni, min varjo lannistaa on lattiaan,
    ei voi nousta – milloinkaan.

Juva toista sanaa vielä (still), Idman rakentaa sanaparin armahdusta - musta ja ilmaisee still sanan ilmaisulla järkkymättä ja myöhemmin verbillä hievahda.

Niilo Idman:
Turhaan pyydän armahdusta - järkkymättä korppi musta
istuu päässä veistokuvan, hievahda ei paikaltaan.
Unelmisissaan vain se mailla hornan liikkuu irvokkailla,
kun sen varjo aaveen lailla illoin kasvaa lattiaan -
varjo synkkä, raskas, josta sieluni ei nousemaan
pääse enää milloinkaan.

Idman ja Juva rakentavat lopun eri tavalla. Runon käännöksiä voi vertailla vaan lukemalla koko säkeistön ja tajuta sen sisältö, loppusoinnit ja sanojen rytmin ja lausunnan painot.

tiistai 5. toukokuuta 2015

Watson tapaa Sherlockin ja sitten vaimonsa

Arthur Conan Doyle: A Study in Scarlet, 1887 suomeksi Tulipunainen tutkielma tai Punaisten kirjainten arvoitus.

Teos on mitaltaan pitkä Sherlock-seikkailu (noin 80 A4-liuskaa ilman sivunvaihtoja).

Punaisten kirjainten arvoitus -tarinan kertojana on Afganistanin sodassa haavoittunut John H. Watson, joka vuonna 1878 palaa raihnaisena Lontooseen ja väittelee lääketieteen tohtoriksi Lontoon yliopistossa. Arthur Conan Doyle oli itse yleislääkäri, ja erikoistui silmälääkäriksi, mutta muistetaan parhaiten näistä hyvistä tarinoista.

Tohtori Watson esitellään Sherlock Holmesille, joka on opiskellut yliopistossa ja ollut kiinnostunut kemiasta. Holmes ei suorita loppututkintoa. Holmes harrastaa ammuntaa, nyrkkeilyä ja miekkailua. Sherlock Holmes päättelee Watsonin tulleen Afganistanista päivettyneen ihon, laihuuden ja haavoittumisen vuoksi. Watson on vailla asuntoa ja muuttaa Baker Street 221B:hen Holmesin luo. Watson hämmästelee Sherlockin henkisiä kykyjä, mutta havaitsee myös, että Sherlock Holmes ei ole kiinnostunut kaikesta. Holmesin tiedot kirjallisuudesta, tähtitieteestä ovat olemattomat, politiikasta hatarat ja kasveista vaihtelevat, puutarhan kasveista Holmes ei ole kiinnostunut, mutta myrkyistä ja nautintoaineista kyllä. Maantiedosta tiedot ovat käytännölliset, maaperästä hän tietää kaiken olennaisen, eli osaa sanoa, mistä mikin maanäyte on peräisin. Kemiasta tiedot ovat syvälliset, anatomiasta tarkat, mutta epäsystemaattiset. Holmesia kiinnostaa sensaatiokirjallisuus valtavasti. Holmes soittaa viulua ja Holmesilla on käytännölliset tiedot Englannin laista.

Itse tarinassa on tapahtunut murha. Murhapaikka on punainen verestä. Uhri on amerikkalainen Enoch Drebber, joka  on murhattu jollakin myrkyllä. Myöhemmin ilmenee, että myös Drebberin kumppani Joseph Stangerson on myös murhattu. Tapaus tuntuu mystiseltä, mutta Sherlock Holmes pidättää rikollisen noin puolessa välissä tarinaa. Lopputarina selvittää kostomurhan syitä. Koston siemenet kylvetään Utahissa, jossa murhaaja Jeferson Hope on kosinut naista Lucy Ferrieriä, jota kuitenkin vaaditaan toisaalle naimisiin. Jeferson Hope, Lucy ja tytön isä John Ferrier lähtevät pakoon, mutta takaa-ajajat saavuttavat karkulaiset. Lucy naitetaan Utahin tapaan, mutta hän kuolee luultavasti elämänhalun puutteeseen. Hänen isänsä tai paremminkin ottoisänsä John on tapettu jo aiemmin. Katkeroitunut Jeferson Hope jää kostamaan. Hope antaa uhreilleen mahdollisuuden, hänellä on kumpaakin uhria varten kaksi pilleriä, toinen on myrkkyä ja toinen vaaraton. Uhri ottaa toisen ja Hope toisen. Koston uhrit kuolevat, kuten myös Hope, joka on vakavasti sairas. Valtava verimäärä rikospaikalla on hänen omaa vertaan, jota on suihkunnut hänen nenästään. Takaa-ajoa on kestänyt parisenkymmentä vuotta ja Hope on seurannut kaksikkoa Pietariin, Kööpenhaminaan ja Pariisiin ennen Lontoota. Eräs johtolanka on Lucyn sormus, jonka Hope on ottanut Lucyn kuoltua ja jonka hän pudottaa tekopaikalle näytettyään sitä Dreberille.

Tarina on minusta varsin hyvä, ja siinä on pohjustettu Holmesin ja Watsonin luonteita. Murhien motiiviosiot ovat minusta huonosti valittuja. Syyllisen kertomuksella on varsin merkittävä rooli, kuten myös toisessa eli Neljän merkissä.


Arthur Conan Doyle: The Sign of Four, Neljän merkki, 1890

Sherlock Holmes on pitkästynyt ja on nauttinut pienestä pullostaan kokaiinia. Hän päättelee Watsonin kellosta, että hänellä tällä on ollut isoveli, joka on ryypiskellyt. Analyysi perustuu kellon naarmuihin ja lappuihin, joita on laitettu panttilainaamoissa kelloon. 

Neljän merkki -tarinassa neiti Mary Morstan tulee pyytämään apua. Hänen isänsä on kadonnut kymmenen vuotta sitten, ja kuusi vuotta sitten hänelle on alkanut tulla helmiä postissa kerran vuodessa. Tarinan juuret ovat Bengalin lahdella Andamaaneilla. Tässä tarinassa on jo rouva Hudson, joka  piikoo Baker Street 221B:ssä. Mary Morstan on tuleva rouva Watson eli tohtori Watson avioituu. Tohtori Watson kuvaa neiti Morstania vaaleaksi, siroksi ja silmat herättävät helliä tunteita.

Neiti Morstanin isä, joka ollut Intiassa kapteenina, on siis kadonnut. Katoamisesta on tosin kymmenen vuotta, mutta neljä vuotta sitten tuli postissa ensimmäinen helmi, joita on keräytynyt 4, yksi vuodessa. Tapahtumat ajoittuvat vuoteen 1888. Morstania on pyydetty tapaamiseen. Matka suuntautuu Thaddeus Sholton luo, joka on kaljuuntuva punahiuksinen mies, seikka millä luodaan tunnelmaa, mutta jolla ei ole juonen kannalta mitään merkitystä. Sholton isä on kuollut majuri Sholto, jonka luona kuten Thaddeus kertoo, kapteeni Morstan oli kuollut, suuttuessaan sairaskohtaukseen. Majuri osoitti huonoa upseerin käytöstä vohkimalla yhteisen aarteen ja siitä kapteeni kimmastui. Majuri on itsekin kuollut saatuaan neljä vuotta sitten kirjeen Intiasta. Ruumiita alkaa keräytyä, sillä puolen miljoonan punnan arvoisen aarteen isänsä piilosta löytänyt majurin toinen poika on murhattu ja aarre ryövätty. 

Sherlock Holmes tutkii murhapaikan ja päättelee murhaajan olevan puujalkaisen miehen apuri, joka on kotoisin Bengalista. Syyllinen on ampunut uhriinsa alkaloidia sisältävän myrkkynuolen puhallusputkella. Mies kulkee paljain jaloin ja on pienikokoinen. Morstanin tavaroiden joukosta on löytynyt aiemmin pergamentti, jossa on neljän merkki, siinä ovat nimet Jonathan Small, Mahometh Singh, Abdullah Khan ja Dost Akbar.

Jännittävän illan jälkeen tohtori Watson saattaa neiti Morstanin kotiinsa. Hän rakastuu tähän ihanaan neitoon, mutta pelkää aarteen olevan heidän välissään. Tohtori Watson näkee neidistä unta ja hän rientää aamulla kertomaan yön tapahtumat neidolle. Sherlock Holmes on eri maata, hän ei jakaisi tietojaan naisen kanssa. Aarre ensin varastetaan ja myöhemmin häviää, Watson ja neiti Morstan ovat asiasta hyvillään. Watsonin sydän on valintansa tehnyt ja tarinan loppuosassa neiti Morstan hyväksyy tohtori Watsonin kosinnan. Sherlock Holmes sen sijaan kertoo ettei koskaan avioidu. Neiti Morstan on 27-vuotias ja hänestä tuli siis Watsonin vaimo.

Sherlock Holmes on päätellyt puujalkaisen miehen olevan Jonathan Smallin ja pyrkii saamaan hänet kiinni. Jonathan Small saadaankin kiinni ja hän kertoo monipolvisen tarinan aarteesta, kuten myös tapahtui ensimmäisessä Sherlock-tarinassa. Small on värväytynyt Intiaan armeijaan, mutta joutuu sieltä pois krokotiilin puraistua jalasta palan. Hän työskentelee Intiassa maatilalla hevosmiehenä, kun Sepoy-kapina alkaa ja kaikki mullistuu. Erinäisten kapinan aikaisten väkivaltaisten mullistusten jälkeen hän saa neljäsosaosuuden Agran aarteesta, joka koostuu sadoista jalokivistä, kuten timanteista, rubiineista ja sadoista helmistä. Muut osuudet kuuluvat Mahometh Singhille, Abdullah Khanille ja Dost Akbarile ja  muodostavat kirjan nimen mukaisen nelikon.

Agran aarre jää kuitenkin haaveeksi, sillä nelikko saa elinkautiset murhasta, ja heidät passitetaan Andamaaneille, missä palvelevat sekä majuri Sholto että kapteeni Morstan. Sholto on degeneroitunut uhkapeluri, joka on vaikeuksissa. Small kertoo aarteesta Sholtolle ja Morstanille, ja Sholto lupaa puhua tuomion perumisesta. Sholto kuitenkin hakee aarteen ja häipyy itsekkäänä Englantiin, mistä seuraa sekä kapteeni Morstanin vierailu ja myös Smallin vierailu Sholton pojan luona ja välillisesti myös kuolemantapaukset
.
Small joutuu tarinatuokion jälkeen englantilaisen oikeuden eteen. Watson pääsee naimisiin ja Sherlock harrasteidensa pariin.



Näiden pitkien tarinoiden jälkeen alkavat lyhyt tarinat, jotka yllä olevassa kirjassa ovat kaikki myös julkaisemattomat.  Tämän kuvan teoksen päättää Runo arvostelukyvyttömille kriitikoille, jossa Conan Doyle riimittelee (käännettynä)
Aika ajoin täytyy ihmetellä
Onko rajaa ihmistyhmyydellä

Runossa Conan Doyle ottaa kantaa Holmesin huomautuksiin Poen luomaa salapoliisi Dupinia kohtaan. Conan Doylen mukaan luomus ei ole luojan kuva ja ilmoittaa suoneensa ylistystä Poelle ja Dupinille.
Edgar Allan Poen tarinassa Kultakuoriainen Legrand niminen henkilö ratkaisee koodin:
53±±+305))6*;48626)±.)4± ....   ±?; (Koodin alku ...  ja loppu).

Legrand ratkaisee koodin samalla tavalla kuin Sherlock Holmes, eli englannin kielen yleisin kirjain on e, sitten a, o, i ja d (lähde Poen teksti :). Eli Dupin-tarinoiden ohella tässä on minusta samankaltaisuutta.

Sherlock Holmes ei minustakaan ole mitenkään Poe kopio vaan omaperäinen ja kekseliäs salapoliisi. Sherlock Holmesin ystävyys tohtori Watsonin kanssa on sarjan kantavia voimia. Osassa Watsonin kirjaamista tarinoista eletään Watsonin poikamiesaikaa, osassa ollaan naimisissa. Tarinat eivät muodosta täydellistä kronologista Holmesin ja Watsonin yksityiselämän tarinaa, vaan näissä Arthur Conan Doyle itsekin hapuilee. Sherlock Holmes asuu aviottomana ja ihailee ensimmäisen lyhyen jutun naista eli Irene Adleria, joka onnistui seuraamaan valeasussa Sherlock Holmesia.

Arthur Conan Doyle kyllästyi kirjoittamaan Sherlock Holmesin seikkailuja ja kirjoitti Viimeiseen tapaukseen professori Moriartyn, jonka kanssa Sherlock Holmes katosi 1893.

Arthur Conan Doyle osallistui tiettävästi Buurisotaan ja kirjoitti pitkän  Baskervillen koira -tarinan (1901 -1902), siinä tohtori Watson muistelee Holmesin ratkaisevan Baskervillen sukukirouksen. Syyllinen on ihminen, joka on valjastunut sekarotuisen koiran murhaajaksi.

Sherlock Holmesin paluu tapahtui 1903 tarinassa Autio talo. Tarinat jatkuivat sen jälkeen. Kronologisesti viimeisessä tarinassa His Last Bow vuodelta 1917, jossa Sherlock Holmes esiintyy chicagolaisena Altamontina, joka kauppaa saksalaiselle von Borkille salaista aineistoa, ja saa miehen käpälälautaan yhdessä Watsonin kanssa. Tarinan mukaan Sherlock on vetäytynyt mehiläisten hoitajaksi, mutta pääministeri on houkutellut miehen "palvelukseen". Tämä on kirjoitettu ensimmäisen maailmansodan aikana, missä Saksa oli sodassa Britannian kanssa. Novellissa viitataan myös Irlannin sisällissotaan, jossa Saksalla oli sormet pelissä (tämän mukaan), Altamontilla on irlantilaistausta, vaikka oli siis amerikkalainen. Tämä tarina on suomennettu nimillä
Viimeinen kumarrus sekä Sherlock Holmesin sotapalveluksessa. Sherlock Holmes oli jo aiemmin vetäytynyt hoitamaan mehiläisiä.

Kaikista tarinoista minulla on bloggaus täällä.

Sir Arthur Conan Doyle (1861-1930) julkaisi tarinoita vielä 1926 ja 1927, mutta ne sijoitettiin 1890-luvulle.