perjantai 8. syyskuuta 2017

Rikinkeltaisia yksityiskohtia


Kjell Westön (s.1961) vuonna 2017 julkaistussa romaanissa Rikinkeltainen taivas on paljon yksityiskohtia.

Kirjan ydin on kertojan ystävyys Rabellien perheeseen, saman ikäiseen poikaan Alexiin ja tämän pikkusiskoon Stellaan. Ystävyys alkaa Rabellien kesäpaikassa Ramsvikissa, ja jatkuu talvisin Helsingissä, jossa pojat käyvät ruotsinkielistä oppikoulua Den Tredje Läroverketia. Kirjan tapahtumat ajoittuvat vuosille 1969 - 2016.

Seuraava ei paljasta kirjan juonta, mutta yksityiskohtia henkilöistä
Kertoja, jonka nimeä ei paljasteta, on syntynyt 4.7.1959, kymmenenvuotislahjaksi hän saa polkupyörän, joka on kirjan kansikuvassa. Kirjailija mainitsee, että Alexin luo Ramsvikiin on 7 km matka, toisaalta takaisin on myöhemmin vain 6 km. Kertoja mainitsee seisovansa pyörän päällä, eli hän polkee seisaallaan, ja aurinko paistaa sivulta poskeen, eikä niin kuin kirjan kannessa, jossa poika ajaa ilman käsiä. Varjo on kuvassa 'sivulla', missä on siis aurinko?

Päähenkilö mainitsee lapsuuden lukemisekseen Jack Londonin kirjat ja Välskärin kertomuksia. Don Camillo-filmejä katsotaan tv:stä. Päähenkilö on perheen ainoa lapsi, käy partiossa Haukoissa, mutta inhoaa sitä ja lopettaa. Alex on myös partiossa ja johtaja. Minulle jäi käsitys, että kertoja ei myöskään (ilmeisesti) käy armeijaa, päättelin sen siitä, että asiasta ei ole yhtään mainintaa, sen sijaan Alex varmasti kävi armeijan. Kertoja rehvastelee sänkyilyistään Stellan ja Lindan kanssa, lisäksi muita nimettömiä naitavia on liukuhihnalla, tähän asepalvelus olisi asettanut omia katkoksiaan. Kertoja on koirasperhonen, joka hyörii Stellan 'hameen alaisessa kukinnossa' ja sen ollessa poissa 'käytöstä' vierailee muiden lakanoissa. Stella antaa myös muiden perhosten vierailla edellä mainitussa paikassaan.

Kertoja natisee joskus rahapulasta, mutta matkoja tehdään toisaalta Ulleville asti, myöhemmin manner-Eurooppaan asti. Kirjoitettuaan kirjan hän elää sen tuotoin ja apurahoin, ja myöhemmin jatkaa opetusuraansa. Ihmettelin väitettä, että hän ryhtyy apulaisrehtoriksi rahan takia. Minusta apulaisrehtori on tavallinen opettaja, joka saa vain "tunteja" avustaessaan rehtoria, joka tekee hallinnolliset päätökset, jos hän apulaisrehtori on kokonaistyöajassa, vapaa-aikaa on vähemmän, eikä palkka ole juurikaan parempi.

Kertoja ei perusta omaa perhettä eikä kanna vastuuta muista. Sen sijaan hän kirjoittaa "tätä rikinkeltaista kirjaa". Kirjailijan esikoisteos on vuonna 1998 ilmestynyt  Sepänpuiston uneksija, joka sai hyvät arvostelut ja möi hyvin. Kirjailija eli rojalteilla ja saa apurahoja, kunnes toinen romaani Jälkiä hiekassa floppaa. Kirjailija opettaa sijaisena kouluissa, valmistuu lopulta filosofian maisteriksi Helsingin yliopistosta, gradu käsittelee Risto Rytiä ja sotasyyllisyysokeudenkäyntiä, jota ei kirjassa avata, (mutta joka oli seurausta Rytin Ribbentropin kanssa tekemästä sopimuksesta, joka antoi aikaa Suomelle, ja "varusteita". Sotasyyllisyystuomio ei perustunut "mihinkään" tekoaikana olleen lain rikkomukseen vaan sotasyyllisyyslakiin. Ryti sai kymmenen vuoden kuritushuonetuomion, josta pääsi pois terveyden romahdettua. Ryti kuoli 1956). Kirjoittajan kolmas romaani Sodanjälkeiset sunnuntait, liittyy tähän tematiikkaan, mutta on edelleen huono. Sen sijaan Soita minille Galveston, sai hyvät arviot ja sitä myytiin. Alexin elämänlerta Tuhannen elämän mies, oli siloiteltu, eikä ole kertojan kirjoittama, mutta sitä myytiin hyvin.

Kertojan autona on rättisitikka, joka myydään lopulta Algarvella, missä kertoja yritti kirjoittaa suhteestaan Rabelleihin Facit -kirjoituskoneella. Ilmeisesti Algarvella kertoja on myös väkivaltainen, ja käy vähintään ilotalossa. Stellan isoisä Poa kehottaa kertojaa ajamaan itselleen kuorma-autokortin. Poa hoitaa myös työpaikan hänelle, ennen kuin antaa lähtöpassit nahjuksena pitämälleen velttoilijalle. Poa on syntynyt 1902 ja kuolee 1990, ja hautajaiset pidetään 11.9.1990. Poasta halutaan leipoa konna kaikella tavalla.

Stellasta voisi mainita paljonkin yksityiskohtia, mutta kirjassa väitetään hänen jo teini-iässä käyttäneen hashista. Stellan ja kertojan ensimmäinen suuri periaatteellinen riita juontuu Stellan länsisaksalaisten terroristien ymmärtämiseen. Myös suhde leirikoulussa tanssikaveri Sebastian Asklöfiin rapauttaa luottamusta. Sebastian pelmahtaa kirjan loppupuolella kuvioon. Stellan tytär on minusta perinyt sosiaalisesti äidin asenteita, joskin vangitsee myös todellisuutta kameraansa.

Kertojan isän nimi on  Tage, hän on hetken apulaismyymäläpäällikkönä kodinkoneliike Träskman ja Antellilla, kunnes Antellin poika Hankenilta tulee tilalle, Tage saa myöhemmin kenkää ja on lopulta rautakaupan myyjä. Tage vuokraa vuonna 1969 Metsätorpan 25 vuodeksi. Vuokra-aika loppuu vuonna 1994, johon Tage saa vuoden jatkoajan. Tagella on ensin autonaan Simca, ja sitten Ford Escort. Kertojan isä ja äiti eroavat, ja molemmilla on uusia suhteita.

Kertojan äiti Ellinor on kotoisin Pohjanmaalta. Hän on miestään koulutetumpi, ja on töissä seurakunnan kansliassa, sittemmin hyväntekeväisyysjärjestössä. Äidillä on lopulta myös osakeomaisuutta, jolla kertoja pönkittää kirjailijan uraa äitinsa kuoltua 2010-luvulla (ajankohtaa ei kerrota). Äiti  tuntee jo kertojan lapsuudessa Metsätorpalla usein väsymystä ja  päänsärkyä! Äidillä on myöhemmin toinen. Äidin isä lepää sankarihaudassa Pohjanmaalla.

Stellan tytär Sandrine, Alexin  tytär Thea sekä Lindan ja Klasun poika Tommi syntyvät vuonna 1988. Kirjasta on blogeissa minusta kummia arvioita ja mielipietitä, eräässä blogikirjoituksessa puhutaan laman lapsista. Thea saa 19-vuotislahjaksi Mitsubishi Pajeron, ihmettelin Thean sakkoja. Suomessa sakot riippuvat tuloista, eli nehän maksettiin rahasto-souuksista, miksi, jos tuloja on, niin eikö ole likviidejä varoja? Sandrine piehtaroi kaikenlaisessa yltäkylläisyydessä, ja on yhtä näsäviisas kuin rikas ja rakas äitinsä. Tommi saa potkut varastosta, eikä lähde korkeakouluun opiskelemaan, ja armeijasta hänelläkään ei ole mainintaa! Kaikki elävät viime kädessä perheensä rahoin, eivät siis ole mitään perinteisiä laman lapsia.

Yhtä kummallinen väite on minusta se, että kertoja olisi humanisti tai humaani (en tiedä, mitä tällä tarkoitetaan, mutta ihmisystävällinen ja suvaitsevainen lienevät synonyymeja), kertoja vinoilee äidilleen, ketkä 1950-luvun näyttelijöistä ovat olleet kaapissa. Tällainen henkilö on hyvin kaukana humaanista, humaani ihminen kantaa vastuutaan ja hyväksyy ihmiset sellaisena kuin nämä ovat.

Kertoja puhuu väreistä ja tuoksuista ja niitä romaanin alkuosassa mainitaankin esimerkiksi Rikinkeltaisen taivaan lisäksi appelsiinin värinen, punainen valo, Stellan lehmuksen vihreät tapetit ja vielä ainakin syvänmeren sininen, minusta värejä lopulta oli sangen vähän.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti