Syksyn lehtiä arkistosta penkoo vanhuuden vaivoja kokeva viisas ja hiipuva minäkertoja, syyskuusta marraskuuhun on lyhyitä parin sivun oivaltavia tekstejä yhteensä 101.
Bo Carpelan kuvaa pelottavan hyvin vanhuutta, pelottavan hyvin siksi, että se meillä on kaikilla edessä, ellei elämän syksy korjaa meitä jo ennen sitä, kuten kertojan äidin. Äiti on aavistanut, että syksy on hänen viimeisensä, ja tämä jäi myös Bo Carpelanin (5.10.1926 - 11.2.2011) viimeiseksi teokseksi.
"Onko se, minkä näen ja kuulen, yhteydessä vanhuuteeni? Juuri nyt, kun näkö heikkenee ja kuulokojeet käyvät ajankohtaisiksi, kiristän itseeni kohdistuvia vaatimuksia pysyä mukana aistimaailmassa, katsomisessa, kuuntelemisessa, nuuskimisessa, hapuilemisessa, kun olemassaolo vaatii jaksamista, kamppailua, tasapainoa". s. 12.
Muistikaan ei enää toimi, kuten ennen "En muista mitä syötiin, lähimuisti on lähestulkoon mennyt, sen sijaan äly toimii.
Teos on laadukas, jossa tarkkaillaan nykyhetkessä luonnon ilmiöitä, lintujen ääntelyä, ja muistellaan mennyttä elämää, ihmisiä, mutta tehdään nykyhetkestä teräviä huomioita. Kun miljonäärin ökyvene lipuu kesällä laiturin lähistölle, paikalliset pakenevat, mutta iltapäivälehdet alkavat päivystää.
Merkinnöistä ilmenee, että sattuma ja suunnitelmasta poikkeamat toivat parhaimmat kokemukset elämässä! Bo Carpelan on monesti palkittu kirjailija, joka on saanut ainoana kirjailijana kahdesti Finlandia-palkinnonkin vuosina 1993 ja 2005. Bo Carpelanin Lehtiä syksyn arkistosta on hyvin kääntynyt suomeksi Caj Westerbergin käsissä, teoksena se on apean upea.
"Me olemme se aine, josta unet on kudottu. Kun me heräämme uuteen päivään ja uni on ohi, heräämmekö silloin elävien vai kuolleiden seuraan? Onko selvää rajaa? Ihminen hengittää - ja äkkiä hiljaisuus". s. 204
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti