Tomi Kontio: Vaaksan päässä taivaasta

Tomi Kontio: Vaaksan päässä taivaasta, Runoja Teos 2004.

Tomi Kontio on hyvä runoilija, joka sai jo 1993 parhaan esikoisteoksen J.H Erkon palkinnon.

Vaaksan päässä taivaasta - on eheä runoteos, jonka nimi tulee ensimmäisestä runosta, jossa on kuusi säkeistöä, tähän lainaan vain ensimmäisen ja viimeisen:

Perhospinni on jalkakäytävällä, vaaksan päässä
voikukasta, oikukasta
on nousta siiville, lentoon keltaista valoa
metistä vetistä
kun on kerran letistä langennut
...

että annan se on olla ja olla ja olla
muistelolla, vaaksan päästä taivaasta

Runo perustuu osittain äänneasujen toistoon voikukasta, oikukasta, metistä vetistä, letistä
olla, olla, olla, muistelolla.

Runoteos ei kuitenkaan jatka sanaleikkejä, vaan pyörii tässä maailmassa, toisessa osassa ollaan Kontulankaarella:

Heräsin siihen kun vaimoni painoi polvea kurkulleni,
en ajatellut mitään, katsoin tupakan kellastamaan
kattoon syntyviä värillisiä galakseja.

Tämän ensimmäisen säkeistön jälkeen, vaimo kommunikoi:
"Jonain yönä tapan sinut", vaimo sanoi
"Ja silloin heräät vain sen verran,
että tiedät nukahtavasi, lopullisesti."

Runoteoksessa on neljä osaa, yhtä kiihkeissä tunnelmissa ei jatketa.... vaan on kaihoa, kuolemaa, syksyä ...

Saturnus-runon toinen säkeistö on hieno on itsessään

Hatun lieri nielee viimeiset valonrippeet
ojassa makaa kottarainen
syksyn peittelemänä.

Etelänmatka jäi sinä syksynä kottaraiselta väliin.

Turku Korhosen kirjojen näyttämönä

Seuraava bloggaus liittyy Riku Korhosen kirjan Emme enää usko pahaan (WSOY 2016) sekä Kahden ja yhden tarinoita (Sammakko 2003) maisemiin, tai niiden kirjaversioihin. 

Kirjailija  Riku Korhonen on syntynyt nettitietojen mukaan Turussa vuonna 1972, ja opiskellut itsensä Turun yliopistossa filosofian maisteriksi. 

Turku on hyvin teoksissa esillä, ja Riku Korhonen tavoittaa monesti kerronnallaan paikan luonteen.

Itsellekin paikat ovat tuttuja. 

Emme enää usko pahaan

Yläkuva on Kuuvuoren huipulta otettu  kirjan julkaisuvuonna 2016. Kuuvuorella asui 1990-luvun alkuun asti päähenkilö Eero Viitasen kaveri Lari, joka katseli sieltä maisemia, Nummen urheilukenttää sekä Pyhän Katariinan kirkkoa, josta on kuva alla. Asuin itsekin 1990-luvulla seitsemän kuukautta Kuuvuoren kupeessa Nummenpuistokadulla. Olen asunut myös lyhyen jakson YO-kylässä, joka on Pyhän Katariinan kirkon vieressä.

Pyhän Katariinan Kirkko näkyy Larin ikkunaan Kuuvuoren kupeelle. Tässä on kirkko kuvattuna edestä läheltä.

Yllättäen kirkko näkyy myös Kuuvuorelta.

Tässä suunnistuskartan osa. Katso punaista nuolta,

Koska Pyhän Katariinan kirkosta on puhetta

Niin tässä vielä lähikuvat.

Lari kävi Aurajoen urheilulukiota, joka toimi valkoisessa rakennuksessa, jossa on nykyisin Nummen koulun toimintaa.

Larin isä joutui muuttamaan Elinantien kerrostaloihin, jotka ovat Kuuvuoren lähellä, Elinantie toinen pää on Nummenpuistokadulla, toinen on Hakakadulla.

Tarinan päähenkilö Eero Viitanen asuu Ispoisten kiertotiellä, joka näkyy alemmassa kartassa punaisella.

Perhe Viitanen asuu kuvausten mukaan "meren äärellä" Ispoisissa.

Tekstin mukaan he asuvat Ispoisten kiertotiellä sen länsiosassa, josta on melkoisesti matkaa merelle ja välissä on jopa liikenneväylä eli Rykmentintie.

Paikat voi mieltää monella nimellä. Teoksessa juostaan lenkkiä Paavo Nurmen stadionin ympäri kolme kertaa, kyseessä on  Karikon lenkki, joka on noin 1500 metriä pitkä. Lari on käynyt Nummen kirjastossa, joka oli tuolloin (ja nyt) Töykkälänkadun päässä, mutta kirjavalikoima on minusta niukempi silloin ja nyt kuin kirjassa.

Puhutaan myös Laukkavuoresta, yli päätään metsästä ja kallioista. Kaikki Turun ruutukaava-alueen viereiset metsät ovat "pilalla", eli kalliot ovat roskaisia, täynnä tupakantumppeja, ja kaljatölkkejä ja lasinsiruja. Suunnistan lähiömetsissä, ja eniten juuri Ispoisten Ilpoisten alueella. Metsäpohjat ovat huonossa kunnossa.

Hirvensalo ja Satava ovat tuttuja paikkoja. Itse kutsun Papinsaaren risteystä Kaistarniemen risteykseksi, aiemmin siinä oli kyltti, jossa luki Kaistarniemi, tien nimi on Kaistarniementie, joka lähtee Kakskerrantieltä, ei Papinsaarenkatu tulee vasta myöhemmin.

Satavassa on kirjassa Tammivalkama, joka on Satavansillan vieressä. Minusta voi puhua myös Ekvallan uimarannasta. Tammivalkaman "hotelli" on Ekvallassa.

Tienhaarassa on pitkään lukenut vain Ekvalla.

Tietä oikaistiin, kun uusi silta rakennettiin 1980-luvun lopussa.

Tammivalkama oli alkuun hotelli, mutta nyt rakennus on muussa käytössä. Alun alkaen Ekvallassa oli talo, jossa oli kesäsiirtola. Talo purettiin, ja hotelli rakennettiin tilalle.

Friskalassa on tosiaan kesäisin lihakarjaa, kirjan mukaan sonneja, lehmiä ja vasikoita.

Satavasta Hirvensaloon näkyy tosiaan Satavasta, kirjassa puhutaan vuokramokistä.

Hennala on Satavassa, se on seurakunnan tila, esimerkki Satavan arkkitehtuurista.

Aino kaapataan "vuokramökkiin" Myllynkylänpuolelle, ja järven rantaan. Mökissä on vanha Kakskerran vaakuna. Kakskerran kunta pakkoliitettiin Turkuun 1960-luvun lopulla. Kunnan vaakunassa oli kaksi tiilivenettä. En tiedä vaakunan symboliikkaa, mutta Kakskerran kunta koostui ainakin kahdesta isosta "pääsaaresta" Satavasta ja Kakskerrasta.

Tässä kuva  Kakskerranjärven rannasta.

Aino ja Eero käyvät teoksessa Matkakodissa, joka on edelleen Turun Lemminkäisenkadulla, eli Aino ja Eero lemmiskelivät Lemminkäisenkadulla.

Ihmettelin hieman, missä Eero ja Lari käyvät uimassa. Ispoisten uimaranta on nuolen kohdalla, jonka alapuolella on soutu- ja melontakeskus.

Kuten kartastakin ja yläkuvasta näkyy, osa rannasta on kaislikkoa jo Ispoisissa

Katariinanlaaksossa on vielä enemmän kaislikkoa, valkoinen rakennus on Soutu- ja melontakeskus. Kuva otettu Hirvensalon puolelta.

Teoksessa puhutaan Rusthollinmäestä ja puutarhasirpalealueesta ja uimasta tullessa kävellään Ispoisten puistotietä, joka on karttapalan itäreunassa punaisen viivan vieressä, tie vaihtuu Rykmentintien risteyksessä  Eteläkaareksi, minusta jokin tässä ei stemmaa.

Teoksessa puhutaan harjoitusalueesta Piikkiössä, nämä kuvat ovat Raadelmaantien vierestä

Piikkiöstä, missä on harjoitus-alueet

Ainakin paintballia voi harrastaa.

Kahden ja yhden tarinoita
Miljöö on Tora-alhontie, mitä Turussa ei ole, niinkuin ei kaikkia muitakaan paikkoja?

Tarinan sijoitan Turkuun,, sillä paikoista löytyy Ruissaloa, Itäistä Rantakatua, Hansatoria ja IV-osassa on tarkkoja osoitteita, mutta itse sijoittaisin miljöön muualle, hieman idemmäksi. Miljöökuvauksessa eivät etäisyydet eivätkä paikat stemmaa, välillä ollaan meren rannalla, välillä ikkunasta näkyy Aurajoki, sitten on vanha kaatopaikka, miljööksi olisi kannattanut valita kuvitteellinen Tursenki.


Missä on Tora-alhontie?
Turussa Ilpoisissa on Tora-alhonkatu ja Tora-alhonpolku, joka päättyy umpikujaan ja kallion kautta pääsee Lauklähteenkadelle. Molemmat paikat ovat arvokkaita omakotitaloalueita, joissa on vanhoja omakotitaloja.



Tora-alhonkatu lähtee Rautsuonkadulta. Tora-alhontietä siis ei ole. Kuvan kaappasin Turun seudun opaskartasta, nuolet sentään taiteilin itse ja tekstin

Teoksen sivun 215 kuvauksen perusteella Tora-alhontie tuntuisikin olevan Ilpoisen, Haritun tai Uittamon suunnalla, mutta vain Uittamolta näkyy merelle ja korkeilta kallioilta, tämä on otettu Ilpoisten kalliolta.


Uittamo ei ole mitenkään huono asuinalue, kuten ei tietenkään Ilpoinenkaan, ja siellä on siirtolapuutarhaalue. Siirtolapuutarha kirjassa mainitaan.

Luolavuoren Petreliuksen ja Ilpoisten välillä on "kukkula", joka on ollut 1960-luvulla jonkin näköinen kaatopaikka, ainakin maa-ainekselle, Luolavuoressa lienee ollut ampumarata, tosin eri paikassa. Paikalla on lisäksi laaja avokallioalue, jossa on paljon jääkautista kivikkoa. Olen suunnistanut ja lenkkeillyt alueella todella paljon, ja se on hyvä alue, enkä ole kenenkään nähnyt hyppivän taloista alas, enkä ole nähnyt muutakaan oheistoimintaa.

Kerrostaloja on Lauklähteentiellä, ja siellä asuu mukavia ihmisiä, tunnen heitä monia henkilökohtaisesti.


Puhutaan myös Dynamosta, joka on Linnankadulla pääkirjastoa vastapäätä, jonne tulee kirjan mukaan nuoria Pansion, Jyrkkälän lähiöistä, Pansiossa asuu vähän ihmisiä, viereisessä Pernossa enemmän, (toiset isovanhempani asuivat Pansiossa). Mihin unohtuikaan Härkämäki, Varissuo ja Lauste ja Ylioppilaskylä?

Rikinkeltaisia yksityiskohtia

Kjell Westön (s.1961) vuonna 2017 julkaistussa romaanissa Rikinkeltainen taivas on paljon yksityiskohtia.

Kirjan ydin on kertojan ystävyys Rabellien perheeseen, saman ikäiseen poikaan Alexiin ja tämän pikkusiskoon Stellaan. Ystävyys alkaa Rabellien kesäpaikassa Ramsvikissa, ja jatkuu talvisin Helsingissä, jossa pojat käyvät ruotsinkielistä oppikoulua Den Tredje Läroverketia. Kirjan tapahtumat ajoittuvat vuosille 1969 - 2016.

Seuraava ei paljasta kirjan juonta, mutta yksityiskohtia henkilöistä
Kertoja, jonka nimeä ei paljasteta, on syntynyt 4.7.1959, kymmenenvuotislahjaksi hän saa polkupyörän, joka on kirjan kansikuvassa. Kirjailija mainitsee, että Alexin luo Ramsvikiin on 7 km matka, toisaalta takaisin on myöhemmin vain 6 km. Kertoja mainitsee seisovansa pyörän päällä, eli hän polkee seisaallaan, ja aurinko paistaa sivulta poskeen, eikä niin kuin kirjan kannessa, jossa poika ajaa ilman käsiä. Varjo on kuvassa 'sivulla', missä on siis aurinko?

Päähenkilö mainitsee lapsuuden lukemisekseen Jack Londonin kirjat ja Välskärin kertomuksia. Don Camillo-filmejä katsotaan tv:stä. Päähenkilö on perheen ainoa lapsi, käy partiossa Haukoissa, mutta inhoaa sitä ja lopettaa. Alex on myös partiossa ja johtaja. Minulle jäi käsitys, että kertoja ei myöskään (ilmeisesti) käy armeijaa, päättelin sen siitä, että asiasta ei ole yhtään mainintaa, sen sijaan Alex varmasti kävi armeijan. Kertoja rehvastelee sänkyilyistään Stellan ja Lindan kanssa, lisäksi muita nimettömiä naitavia on liukuhihnalla, tähän asepalvelus olisi asettanut omia katkoksiaan. Kertoja on koirasperhonen, joka hyörii Stellan 'hameen alaisessa kukinnossa' ja sen ollessa poissa 'käytöstä' vierailee muiden lakanoissa. Stella antaa myös muiden perhosten vierailla edellä mainitussa paikassaan.

Kertoja natisee joskus rahapulasta, mutta matkoja tehdään toisaalta Ulleville asti, myöhemmin manner-Eurooppaan asti. Kirjoitettuaan kirjan hän elää sen tuotoin ja apurahoin, ja myöhemmin jatkaa opetusuraansa. Ihmettelin väitettä, että hän ryhtyy apulaisrehtoriksi rahan takia. Minusta apulaisrehtori on tavallinen opettaja, joka saa vain "tunteja" avustaessaan rehtoria, joka tekee hallinnolliset päätökset, jos hän apulaisrehtori on kokonaistyöajassa, vapaa-aikaa on vähemmän, eikä palkka ole juurikaan parempi.

Kertoja ei perusta omaa perhettä eikä kanna vastuuta muista. Sen sijaan hän kirjoittaa "tätä rikinkeltaista kirjaa". Kirjailijan esikoisteos on vuonna 1998 ilmestynyt  Sepänpuiston uneksija, joka sai hyvät arvostelut ja möi hyvin. Kirjailija eli rojalteilla ja saa apurahoja, kunnes toinen romaani Jälkiä hiekassa floppaa. Kirjailija opettaa sijaisena kouluissa, valmistuu lopulta filosofian maisteriksi Helsingin yliopistosta, gradu käsittelee Risto Rytiä ja sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä, jota ei kirjassa avata, (mutta joka oli seurausta Rytin Ribbentropin kanssa tekemästä sopimuksesta, joka antoi aikaa Suomelle, ja "varusteita". Sotasyyllisyystuomio ei perustunut "mihinkään" tekoaikana olleen lain rikkomukseen vaan jälkeen päin säädettyyn sotasyyllisyyslakiin. Ryti sai kymmenen vuoden kuritushuonetuomion, josta pääsi pois terveyden romahdettua. Ryti kuoli 1956). Kirjoittajan kolmas romaani Sodanjälkeiset sunnuntait, liittyy tähän tematiikkaan, mutta on edelleen huono. Sen sijaan Soita minille Galveston, sai hyvät arviot ja sitä myytiin. Alexin elämänlerta Tuhannen elämän mies, oli siloiteltu, eikä ole kertojan kirjoittama, mutta sitä myytiin hyvin.

Kertojan autona on rättisitikka, joka myydään lopulta Algarvella, missä kertoja yritti kirjoittaa suhteestaan Rabelleihin Facit -kirjoituskoneella. Ilmeisesti Algarvella kertoja on myös väkivaltainen, ja käy vähintään ilotalossa. Stellan isoisä Poa kehottaa kertojaa ajamaan itselleen kuorma-autokortin. Poa hoitaa myös työpaikan hänelle, ennen kuin antaa lähtöpassit nahjuksena pitämälleen velttoilijalle. Poa on syntynyt 1902 ja kuolee 1990, ja hautajaiset pidetään 11.9.1990. Poasta halutaan leipoa konna kaikella tavalla.

Stellasta voisi mainita paljonkin yksityiskohtia, mutta kirjassa väitetään hänen jo teini-iässä käyttäneen hashista. Stellan ja kertojan ensimmäinen suuri periaatteellinen riita juontuu Stellan länsisaksalaisten terroristien ymmärtämisestä. Myös suhde leirikoulussa tanssikaveri Sebastian Asklöfiin rapauttaa luottamusta. Sebastian pelmahtaa kirjan loppupuolella kuvioon. Stellan tytär on minusta perinyt sosiaalisesti äidin asenteita, joskin vangitsee myös todellisuutta kameraansa.

Kertojan isän nimi on  Tage, hän on hetken apulaismyymäläpäällikkönä kodinkoneliike Träskman ja Antellilla, kunnes Antellin poika Hankenilta tulee tilalle, Tage saa myöhemmin kenkää ja on lopulta rautakaupan myyjä. Tage vuokraa vuonna 1969 Metsätorpan 25 vuodeksi. Vuokra-aika loppuu vuonna 1994, johon Tage saa vuoden jatkoajan. Tagella on ensin autonaan Simca, ja sitten Ford Escort. Kertojan isä ja äiti eroavat, ja molemmilla on uusia suhteita.

Kertojan äiti Ellinor on kotoisin Pohjanmaalta. Hän on miestään koulutetumpi, ja on töissä seurakunnan kansliassa, sittemmin hyväntekeväisyysjärjestössä. Äidillä on lopulta myös osakeomaisuutta, jolla kertoja pönkittää kirjailijan uraa äitinsa kuoltua 2010-luvulla (ajankohtaa ei kerrota). Äiti  tuntee jo kertojan lapsuudessa Metsätorpalla usein väsymystä ja  päänsärkyä! Äidillä on myöhemmin toinen. Äidin isä lepää sankarihaudassa Pohjanmaalla.

Stellan tytär Sandrine, Alexin  tytär Thea sekä Lindan ja Klasun poika Tommi syntyvät vuonna 1988. Kirjasta on blogeissa minusta kummia arvioita ja mielipiteitä, eräässä blogikirjoituksessa puhutaan laman lapsista. Thea saa 19-vuotislahjaksi Mitsubishi Pajeron, ihmettelin Thean sakkoja. Suomessa sakot riippuvat tuloista, eli nehän maksettiin rahasto-osuuksista, miksi, jos tuloja on, niin eikö ole likviidejä varoja? Sandrine piehtaroi kaikenlaisessa yltäkylläisyydessä, ja on yhtä näsäviisas kuin rikas ja rakas äitinsä. Tommi saa potkut varastosta, eikä lähde korkeakouluun opiskelemaan, ja armeijasta hänelläkään ei ole mainintaa! Kaikki elävät viime kädessä perheensä rahoin, eivät siis ole mitään perinteisiä laman lapsia.

Yhtä kummallinen väite on minusta se, että kertoja olisi humanisti tai humaani (en tiedä, mitä tällä tarkoitetaan, mutta ihmisystävällinen ja suvaitsevainen lienevät synonyymeja), kertoja vinoilee äidilleen, ketkä 1950-luvun näyttelijöistä ovat olleet kaapissa. Tällainen henkilö on hyvin kaukana humaanista, humaani ihminen kantaa vastuutaan ja hyväksyy ihmiset sellaisena kuin nämä ovat.

Kertoja puhuu väreistä ja tuoksuista ja niitä romaanin alkuosassa mainitaankin esimerkiksi Rikinkeltaisen taivaan lisäksi appelsiinin värinen, punainen valo, Stellan lehmuksen vihreät tapetit ja vielä ainakin syvänmeren sininen, minusta värejä lopulta oli sangen vähän.

Stefan Zweig: Shakkitarina

Stefan Zweig: Shakkitarina, Die Schachnovelle 1942, suomentanut Marja Wich, Germenia-kustannus 2017, sivumäärä 78.

Zweigin Shakkitarinan tapahtumapaikka on valtamerilaiva. Shakin maailmanmestari Mirko Czentovic matkustaa New Yorkista Buenos Airesiin. Kertoja haluaa tutustua kuuluisuuteen, shakin maailmanmestariin  Mirko Czentoviciin, joka on hyvin koppava. Czentovic on ollut lukutaidoton talonpoika, joka on seurannut papin pelaamista, ja oivaltanut nappuloiden liikkeet ja kehittynyt nopeasti huippupelaajaksi ja maailmanmestariksi. Hän on nero vain shakkilaudan ääressä.

Laivalla on rahvas skottimiljonääri McConnor, joka haluaa haastaa maailmanmestarin, joka pyytää pelistä 250 000 dollaria. Mestari voittaa laivaporukan leikiten, kunnes paikalle tulee neuvomaan Tohtori B, joka kertoo, että ei ole pelannut 25 vuoteen laudalla shakkia.

Tohtori B. on toiminut perheen lakitoimistossa, ja joutunut Gestapon pidättämäksi. Hänet on suljettu hotellihuoneeseen ja joutunut kuulustelumyllyyn. Hotellihuone on ollut täysin virikkeetön, kunnes B. onnistuu varastamaan shakkimestarien pelikirjan. Hän alkaa pelata leivänmuruilla pelejä, kunnes kaikki  on moneen kertaan käyty läpi. Lopulta murusiakaan ei tarvita, pelit pyörivät B:n mielessä. Mania kasvaa, sen jälkeen B:n aivot 'jakautuvat' valkeaksi ja mustaksi puoleksi, jotka käyvät loputtomia shakkiotteluita. B. sekoaa ja pääsee vankilasta.

B:n mania alkaa kasvaa ja hän suostuu haastaamaan Czentovicin otteluun ja onnistuu voittamaan ensimmäisen pelin, ennen kuin shakkimopo uudelleen keulia ja uhkaa karata ...

Kirja viittaa Pistyanerissa vuonna 1922 käytyyn tasapelimittelöön Alehin ja Bogoljubovin välillä (s.27). En löytänyt tällaista peliä, mutta Alexander Alekhinen ja Efim Bogoljubovin ottelun, jonka eräs erä meni seuraavasti:

1. e4 e5 2. Nf3 Nc6 3. Bb5 a6 4. Ba4 Nf6 5. O-O Be7 6. Nc3 b5 7. Bb3 d6 8. a4 b4 9. Nd5 Na5 10. Ba2 Nd5 11. Bd5 c6 12. Ba2 c5 13. c3 Rb8 14. Bd5 O-O 15. d4 ed4 16. cd4 c4 17. Be3 Be6 18. Be6 fe6 19. d5 e5 20. Rc1 Qd7 21. Ng5 Bg5 22. Bg5 Rbc8 23. Qe2 h6 24. Bh4 Rf7 25. Bg3 Qa4 26. f4 ef4 27. Bf4 Qb5 28. Bh6 c3 29. Qg4 Qd7 30. Qd7 Rd7 31. bc3 bc3 32. Bd2 Rdc7 33. Bf4 Nb3 34. Bd6 Rf7 35. Rf7 Nc1 36. Rf1 Nd3 37. Ba3 c2 38. d6 Kh7 39. h4 Rc4 40. e5 Ne5 41. Bb2 Rc8 42. Rc1 Nd7 43. Kf2 Kg6 44. Ke3 Rc6 45. Bd4 Nf6 46. Kd3 Rd6 47. Rc2 (Pelin siirrot "kopioin" TÄÄLTÄ).

Minusta kyse on espanjalaisesta avauksesta. En ole shakkitietäjä, mutta minun oli eräässä vaiheessa pakko pelata shakkia, jolloin opettelin eri avaukset huolellisesti juuri shakkikirjoista, espanjalainen avaus ei ollut lemmikkini, aloitin usein valkealla d-sotilaalla, ja vastaavasti yritin Nimzo-intialaista puolustusta mustalla eli siirtää ratsua Rf6, yritin kaikin keinoin pitkittää peliä, ja "tukkia" keskustaa ja linjoja useinkaan onnistumatta. Ellen väärin muista e-sotilaalla avaus johti monesti nappuloiden vähenemiseen, ja avasi peliä minun taidoilleni liikaa, joskin muistaakseni daamigambiitti sopi tähän. Olin suhteellisen surkea shakissa, ja pidin tammesta enemmän. Viime aikoina en ole pelannut edes tietokonetta vastaan.

****
Stefan Zweig (1881 - 1942) oli itävaltalainen kirjailija, joka muutti maasta vuonna 1934.

Henning Mankellin tarina Mies rannalla selkokirjana

Henning Mankellin Mies rannalla on julkaistu 54-sivuisena selkokirjana vuonna 2012.

Tietokonealan yrittäjä Göran Alexandersson on kuollut taksiin Ystadissa. Rikoskomisario Kurt Wallander ja rikospoliisi Hansson alkavat tutkia miehen kuolemaa. Ensin he käyvät hotellissa, mutta mitään ei selviä. Tutkimusten mukaan mies kuoli myrkytykseen, mutta ottiko hän itse myrkyn vai antoiko joku toinen sen? Se on koko tarinan tärkein kysymys.

Kurt Wallander löytää  ratkaisun rannalta, tai paremminkin rannalla olevista taloista.

Tämä tarina on kokonaisuudessaan Mankellin kokoomateoksessa Pyramidi. Tämän murhan syy löytyy menneisyydestä.

Tämä selkokirja sopii aikuiselle.

Teoksen tiedot:
Kirjoittanut: Henning Mankell

Selkomukautus: Johan Werkmäster

Suomennos: Ari Sainio

Sivumäärä on 54, teksti on suurta.

William Shakespeare: Kuningas Juhana

William Shakespeare: Kuningas Juhana, näytelmää esitetty tiettävästi ensimmäisen kerran 1596-97 ja näytelmä painettiin vuonna 1623, Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi suomeksi vuonna 1901.

Kuningas Juhana -näytelmä on runomuotoinen, siinä on viisi näytöstä ja yhteensä 16 kohtausta. Ensimmäisessä näytöksessä on vain yksi kohtaus Juhanan palatsissa Englannissa, toinen näytös tapahtuu Ranskassa, jossa Englannilla oli silloin alueita ja niille on monia ottajia.

Jotta näytelmän ymmärtää paremmin on hyvä hahmottaa historiallinen viitekehys.
Juhana (1166 - 1216) nousi valtaistuimelle vuonna 1199 veljensä Rikhard Leijonamielen jälkeen. Juhanan  nosti valtaistuimelle tiettävästi Richard Leijonamieli, eli hän päätti seuraajansa.  Näytelmän kannalta on olennaista, että Juhanan vanhemman veljen Gottfriedin poika Arthur katsoo kruunun kuuluvan hänelle. Tässä pyrkimyksessä Gottfriedin leski Constance häntä kannustaa. Arthur liittoutuu Ranskan kuninkaan Filipin (Cajanderin suomennoksessa Philip) kanssa. I
Juhana sai lisänimen Maaton, koska  ei saanut perintömaata isältään, toisaalta Juhana menetti kyllä alueitakin Normandiasta Ranskasta.
Sekä Arthurin äiti Constance, että isoäiti Eleonoora eli Juhanan äiti kytkeytyy näytelmään, mutta historian mukaan Arthur olisi kaapannut oman isoäitinsä Eleonooran. Juhana ottaa kiinni Arthurin, joka ei herätä myönteistä palautetta oman maan aatelisissa.
Juhanalla oli valtataistelu myös paavi Innocentius III:n kanssa. Innocentius III (paavina 1198 - 1216) oli ehkä kaikkien aikojen mahtavin paavi. Juhana uhitteli, mutta joutui perääntymään.
Väitetään, että Juhanan kruununjalokivet olisivat painuneet suohon. Juhana kuoli tämän jälkeen kuumetautiin, ja näytelmässä näin tapahtuu ja valtaistuimelle kohoaa hänen nuori poikansa Henrik, jonka kuningas-nimi oli Richard III, kuninkaana hän oli vuosina 1216 - 1272.

Shakespeare on mestari ja näytelmä on traaginen, vaikka tämä ei minusta ole hänen paras näytelmänsä.

Ensimmäisessä näytöksessä Arthur Plantagenet vaatii maita, ja Philip Ranskan kuningas avittaa häntä tässä vaateessa pelaten tietysti omaa peliään. Arthurin äiti Constance on kova sekaantumaan asioihin. Juhana varustaa joukkoja ja on lähdössä Ranskaan, ja kulut hän maksattaa hiippakunnilla ja luostareilla. Ensimmäisessä näytöksessä ja koko näytelmässä esiintyy Bastardi, joka on Richard Leijonamielen avioton poika. Bastardi on uskollinen Juhanalle. Juhana lyö hänet ritariksi. Myös Bastardin äiti Lady Faulconbridge tunnustaa Leijomielen vierailleen aviosängyssään:

Isäsi oli Richard Leijonamieli.
Tulisen, pitkän viettelyksen jälkeen
Aviovuoteeseen ma hänet päästin

Bastardi on varsin tyytyväinen isästään, ja kiittää siitä äitiään:
Kautt' auringon! Jos voisin jälleen siitä,
Parempaa isää toivoa en voisi.
On oikeutettujakin syntejä,
Ja niit' on teidän; hupsuntyöt' ei työnne:
Yleän lemmen alamaisuusuhriks
Sydämmen altistua täytyi hälle,
Jonk' urhontarmoa ja raivoisuutta[6]
Niin säihkyi uljas leijona, ett' antoi
Kuninkaan-sydämmensä Richardille.
Ken leijonalta riistää sydämmen,
Naissydämmenkin hevin voittaa. Äiti,
Sydämmen kiitos sulle isästäni!
Ken sanoo, että väärä oli työ
Sun tekosi, sen nielköön hornan yö!
Tule, äiti; suvulle sun näytän nyt;
Saat kuulla, että synti ollut oisi,
Jos Richardin sa oisit hyljännyt.
Se valhehtii, ken toista väittää voisi.
Cajander käyttää paljon termejä horna sekä portto. Hornaa tosin käytetään vain kuusi kertaa, ja porttoa vain yhden vaivaisen kerran. Tämä on näytelmänä sellainen, että sanoja ei käytetä.

Niin, Ranska Juhanan ja onnettaren,
Niin, valtaajan ja porton parittaa. —

Alkuun asiat sujuvat suosiollisesti Juhanalle, Arthur vaatii kruunua. Toisaalta Bastardihan on Leijonamielen poika, mutta Juhana pysyy vallassa. Juhana naittaa Castilian tyttären Blancan Philippin pojalle Louisille. Sopu syntyy, mikä varsinkin Arthurin äitiä korpeaa. Tässä seuraavassa hän puhuu pojalleen alkuun kirpeästi, sitten hunajaisesti

Jos sinä, tyyntäjäni, ruma oisit,
Kuvaton, äitis kohdun häväistys,
Rivoa tahraa, inhaa vammaa täysi,
Hupelo, rampa, kyssä, rujo, musta,
Pisoilla, luomill' yltä ryvetetty,
En siitä huolisi, vaan tyyni oisin;
Et silloin mulle rakas oisi, etkä
Ois syntysi ja kruunun arvoinen.
Mut kaunis olet; kehdossas jo, armas,
Sua suosi yhdess' onnetar ja luonto.
Luonnolta puoleks auenneen sait ruusun
Ja liljan hohdon. Ah! Mut onnetar
Se muuttui, viettyi pois ja sulta vietiin;
Juhana setäs kanssa nyt se kiemaa,
Ja käsin kultaisin se Ranskan lahjoi
Kuninkaan arvon maahan tallaamaan
Ja parittajaks teki majesteetin.
Niin, Ranska Juhanan ja onnettaren,
Niin, valtaajan ja porton parittaa. —
Mies, eikö tehnyt väärää valaa Ranska?
Sanoilla hänet myrkytä, tai mene,
Ja jätä yksin tuskat nää, jotk' yksin
Mun kantaa täytyy.

Kun tilanne rauhoittuu, paikalle tulee Paavin lähettiläs Pandulph.

Juoni menee eteenpäin. Juhanan äiti vangitaan, mutta kaikki kääntyy Arthurin vangitsemiseksi. Juhana yrittää tapattaa Arthurin, mutta hän pääsee vapaaksi. Seuraaviin runoihin viitataan Sophie Hannahin kirjassa Suljettu Arkku.

KUNINGAS JUHANA.
Palata eikö loordit tahtoneet,
Kun kuulivat, ett' Arthur vielä elää?

BASTARDI.
Kuolleena hänet kadull' äkkäsivät,
Vain tyhjän lippaan, josta hengen helmen
Kirottu käsi oli ryöstänyt.

Hannahin kirjassa on käytetty ihmisen ruumiista samaa vertauskuvaa eli  "arkkua", joka tässä on käännetty tosin lippaaksi.

KUNINGAS JUHANA.
Tuo Hubert konna sanoi: Arthur elää.

BASTARDI.
Niin, mut ei, jumalauta, muuta tiennyt!
Vaan miksi allapäin ja murheissanne?
Suur' olkaa työssä niinkuin aatteessakin,
Ja silmää kuninkaallist' älköön mailma
Pelon ja tuskan valtaamana nähkö.
Kuin aika valpas olkaa: tuli tulta
Ja uhka uhkaa vastaan; hirmun korskaan
Korskalla vastatkaa! Alemman silmä,
Jok' isoisilta lainaa ryhtinsä,
Isoksi kasvaa esimerkistänne
Ja ottaa päälleen uljaan sankarhengen.
Pois! Välkkykää kuin sodan jumala,
Kun sotakenttää kaunistaa hän aikoo!
Rohkeutta vain ja mieltä ylevää!
Kuin? Leijonaako pesäst' etsittävä?
Ja siellä pelkoon säikytettävä?
Ei, se ei kelpaa. Pystyyn vain! Ja tuhoon
Käsiksi käykää kodist' etäämmällä;
Päin syöskää, ennenkuin se liki pääsee!


KUNINGAS JUHANA.
Tääll' äsken kävi paavin lähetti;
Tein hänen kanssaan onnellisen rauhan;
Dauphin'in sotajoukon kotiin laittaa
Hän lupasi.

Näin onnelliseen lopputulokseen ei päästä. Juhana häviää Ranskan maita, ja lopussa siis kuolee.

****

Moliere: Saituri

Moliére: Saituri, alkuteos L'Avare, viisinäytöksinen komedia, ensi esitys 1668.

Molieren klassikkonäytelmä Saituri on hauska ja mainio, ja ihmiskuvauksessaan ajaton.

Päähenkilö eli Harpagon on kuusikymppinen pohjattoman itara leskimies. Poika Cléante ja tytär Elise ovat hänen lapsensa. Cleante ja Elisa ovat molemmat rakastuneet ja haluavat naimisiin. Tielle asettuu itara isä, joka haluaa naittaa tyttärensä rikkaalle Anselmelle, sillä mies ei halua myötäjäisiä. Harpagon on piilottanut ison rahapussukan puutarhaansa ja venyttää penniä.

Yllättäen leskimies Harpagon haluaa avioitua nuoren Marianen kanssa. Mariane on puolestaan hänen poikansa lemmitty. Harpagon on iskenyt silmänsä siis Marianeen, ja " on palkannut" Frosinen pehmittämään Marianea kosintaa varten.

Näytelmässä tulee ilmi toistuvasti Harpagonin pohjaton itaruus. Cleanten on pakko lainata rahaa, jota hän saa välittäjän (Simon) kautta kiskurikorolla 25%, ja osa summasta olisi vielä tavaraa. Toisessa näytöksessä selviää, että koronkiskoja olisi oma isä, ja rahan lainaaja olisi oma poika, asiasta syntyy hieno dialogi, jossa sanat kimmotetaan kuin seinästä, ja isä ja poika ovat peilikuvia toisilleen

Simon (osoittaen Cléantea). Tämä herra on se, joka mielii lainata teiltä nuo 15,000 frangia, joista olen puhunut.

Harpagon: Poikani!
Cléante: Isäni!
Harpagon: Mitä, hirtehinen! Sinäkö teet itsesi syypääksi näin hirveään tuhlaukseen? 

Cléante: Mitä, isäni, tekö ilkeätte ruveta näin häpeälliseen kiskomiseen?
Harpagon: Cléante.
Harpagon: Sinäkö se olet, joka tahdot köyhtyä noilla kirottavilla lainoilla?
Cléante: Tekö se olette, joka koetatte rikastua noilla laittomilla koroilla?
Harpagon: Uskallatko vielä tulla silmieni eteen?
Cléante: Uskallatteko vielä näyttää silmiänne maailmalle?
Harpagon: Etkö laisinkaan häpeä kurjaa elämääsi! Kuinka uskallat noin kevytmielisesti tuhlata, mitä vanhempasi ovat koonneet otsansa hiessä?
Cléante:  Ettekö häpeä häväistä säätyänne tuommoisilla kaupoilla, uhrata kunnianne ja maineenne tuon pohjattoman rahan himon tähden ja korkojen saamiseksi käyttää kujeita, mitä mainioimmat koronkiskurit koskaan ovat keksineet?

Sanapingis jatkuu kunnes tyrehtyy. Sen sijaan itaruus jatkuu. Isä ja poika ottavat sanaharkassa kaksi lisäerää.

Naima-aikeensa järkevyyttä Harpagon kysyy  Valerelta, joka puolestaan on hänen tyttärensä rakastaja. Valere, joka toimii ilmeisesti Harpagonin hovimestarina,  haluaa myötäillä tulevaa appeea, eikä vävyksi haluava Valére halua vastustaa avoimesti Harpagonia.

Näytelmässä tapahtuu vielä kaksi mullistavaa tapahtumaa. Harpagonin rahalipas "löytyy" ja katoaa Harpagonin hallusta, Harpagon pillastuu ja hän käyttää näytelmän pisimmän repliikin. Harpagon epäilee Valerea, ja vaatii tunnustusta. Valere tunnustaa, mutta rakkautensa Harpagonin aarteeseen. Valerelle aarre on Elise, herralle rahat.

Lopullinen käännekohta on Anselmen saapuminen, ja Valeren paljastuminen hänen pojakseen.

Erinäisten hupaisten heittojen jälkeen saadaan nuorten kesken tuplahäät.

Myös Harpagonilla pyyhkii hyvin, sillä kulungit tulevat Anselmen kukkarosta.

Näytelmä päättyy Harpagonin kiljahdukseen: "Ja minä riennän katsomaan armaita rahakultiani -- Missä ne ovat?" Harpagonin hahmo on kyllä ikimuistettava ja tragikoominen ja lähipiirille hyvin raskas.

Klassikkonäytelmät ovat iättömiä ja loistavia. Valitettavasti tällaisia ei ole enää vuosisatoihin kirjoitettu. Onko tv tylsistyttänyt näytelmäkirjailijan kynän?