Kalervo Kalevalassa

Kalevalan traaginen Kullervo on Kalervon poika, joka tuhoaa Untamon suvun ja surmaa itsensä.

Miekka mietti miehen mielen,
arvasi uron pakinan.
Vastasi sanalla tuolla:
"Miks' en söisi mielelläni,
söisi syyllistä lihoa,
viallista verta joisi?
Syön lihoa syyttömänki,
juon verta viattomanki."
Kullervo, Kalervon poika,
sinisukka äijön lapsi,
pään on peltohon sysäsi,
perän painoi kankahasen,
kären käänti rintahansa,
itse iskihe kärelle.
Siihen surmansa sukesi,
kuolemansa kohtaeli.
Se oli surma nuoren miehen,
kuolo Kullervo urohon,
loppu ainakin urosta,
kuolema kovaosaista.

Muta kuka oli Kalervo? Kalervo oli Untamon veli, ja veljesriita alkoi hyvin pienestä. Untamoinen laski verkot Kalervon kalavesiin, ja Kalervo katsoi verkot ja pölli kalat. Untamo puolestaan pui Kalervo kaurat. Tilanne muuttuu täydelliseksi sodaksi, jossa Untamon joukot tappavat kaikki Kalervon suvusta, paitsi piian, joka vatsassa kasvaa Kullervo Kalervon poika.

Untamo uhittelevi

Kalervolle veljellensä,

surmata su'un Kalervon,

lyöä suuret, lyöä pienet,

koko kansan kolhaella,

tuvat polttoa poroksi.

Laittoi miehet miekka vyölle,

urohot ase kätehen,

pojat pienet piikki vyölle,

kaunot kassara olalle;

läksi suurehen sotahan

vasten veljeä omoa.

Kalervoisen kaunis minjä

istui ikkunan lähellä.

Katsoi ulos ikkunasta,

sanan virkkoi, noin nimesi:

"Onko tuo savu sakea

vai onpi pimeä pilvi

noien peltojen perillä,

kujan uuen ulkopäässä?"

Ei ollut ume umakka

eikäpä savu sakea:

ne oli Untamon urohot,

tulla suorivat sotahan.

Tuli Untamon urohot,

saivat miehet miekka vyöllä.

Kaatoivat Kalervon joukon,

su'un suuren surmasivat,

talon polttivat poroksi,

tasoittivat tantereksi.

Jäi yksi Kalervon impi

kera vatsan vaivaloisen.

Senpä Untamon urohot

veivät kanssansa kotihin

pirtin pienen pyyhkijäksi,

lattian lakaisijaksi.

Oli aikoa vähäisen;

syntyi pieni poikalapsi

emollen osattomalle.

Miksi tuo nimitetähän?

Emo kutsui Kullervoksi,

Untamo sotijaloksi.

Pantihinpa poika pieni,

orpolapsi laitettihin

tuutuhun tutajamahan,

kätkyehen liekkumahan.

Liekkui lapsi kätkyessä,

lapsi liekkui, tukka löyhki.

Liekkui päivän, liekkui toisen;

jopa kohta kolmantena,

kun tuo poika potkaisihe,

potkaisihe, ponnistihe,

katkaisi kapalovyönsä,

pääsi päälle peittehensä,

särki liekun lehmuksisen,

kaikki riepunsa revitti.

Nähtihin hyvä tulevan,

keksittihin kelpoavan.

Untamola vuottelevi

tätä tästä kasvavaksi,

mieltyväksi, miestyväksi,

oike'in urostuvaksi,

saavaksi sataisen orjan,

tuhantisen turpuvaksi.

Kasvoi kuuta kaksi, kolme.

Jopa kuuna kolmantena

poika polven korkeuisna

alkoi itse arvaella:

"Kunpa saisin suuremmaksi,

vahvistuisin varreltani,

kostaisin isoni kohlut,

maksaisin emoni mahlat!"

Saipa kuulla Untamoinen.

Itse tuon sanoiksi virkki:

"Tästä saa sukuni surma,

tästä kasvavi Kalervo!"

Urohot ajattelevat,

akat kaikki arvelevat,

minne poika pantanehe,

kunne surma saatanehe.

Pannahanpa puolikkohon,

työnnetähän tynnyrihin;

siitä vieähän vetehen,

lasketahan lainehesen.

Käyähänpä katsomahan

kahen, kolmen yön perästä,

joko on hukkunut vetehen,

kuollut poika puolikkohon!

Ei ole hukkunut vetehen,

kuollut poika puolikkohon!

Poika oli pääsnyt puolikosta

- istui aaltojen selässä

vapa vaskinen käessä,

siima silkkinen perässä;

onkivi meren kaloja,

merivettä mittoavi:

melke'in meressä vettä,

kun on kaksi kauhallista;

oisko oike'in mitata,

osa kolmatta tulisi.

Untamo ajattelevi:

"Mihin poika pantanehe,

kunne tuo tuhottanehe,

kusta surma saatanehe?"

Käski orjansa kerätä

koivuja, kovia puita,

honkia satahavuja,

tiettäviä tervaksia

yhen poian polttimeksi,

Kullervon kaottimeksi.

Koottihin, keräeltihin

koivuja, kovia puita,

honkia satahavuja,

tiettäviä tervaksia,

tuohia tuhat rekeä,

sata syltä saarnipuita.

Tuli puihin tuiskattihin,

roviohon roiskattihin,

siihen poika paiskattihin

keskelle tulen palavan.

Paloi päivän, tuosta toisen,

paloi päivän kolmannenki.

Käytihin katsastamahan:

poik' oli porossa polvin,

kypenissä kyynäsvarsin,

hiilikoukkunen käessä,

millä tulta kiihottavi,

hiiliä kokoelevi,

katomatta karvankana,

kutrisen kähertymättä!

Untamo ä'itteleikse:

"Mihin poika pantanehe,

kunne tuo tuhottanehe,

surma tuolle saatanehe?"

Poika puuhun hirtetähän,

tammehen ripustetahan.

Kului yötä kaksi, kolme,

saman verran päiviäki.

Untamo ajattelevi:

"Aik' on käyä katsomahan,

joko Kullervo katosi,

kuoli poika hirsipuuhun."

Laittoi orjan katsomahan.

Orja toi sanan takaisin:

"Ei ole Kullervo kaonnut,

kuollut poika hirsipuuhun!

Poika puuta kirjoittavi

pieni piikkonen käessä.

Koko puu kuvia täynnä,

täynnä tammi kirjoitusta:

siinä miehet, siinä miekat,

siinä keihä'ät sivulla."

Mitäs autti Untamoisen

tuon pojan katalan kanssa!

Kuinka surmat suoritteli,

kuinka kuolemat sukesi,

poika ei puutu surman suuhun

eikä kuole kuitenkana.

Piti viimeinki väsyä

suorimasta surmiansa,

kasvatella Kullervoinen,

orja poikana omana.

Sanoi Untamo sanansa,

itse virkki, noin nimesi:

"Kun elänet kaunihisti,

aina siivolla asunet,

saat olla talossa tässä,

orjan töitä toimitella.

Palkka pannahan jälestä,

ansiosta arvatahan:

vyöhyt vyöllesi korea

tahi korvalle kolahus."

Kun oli Kullervo kohonnut,

saanut vartta vaaksan verran,

tuopa työlle työnnetähän,

raaolle rakennetahan,

lapsen pienen katsontahan,

sormi pienen souantahan:

"Katso lasta kaunihisti,

syötä lasta, syö itseki!

Rievut virrassa viruta,

pese pienet vaattehuiset!"

Katsoi lasta päivän, kaksi:

käen katkoi, silmän kaivoi.

Siitä kohta kolmannella

lapsen tauilla tapatti,

rievut viskoi virran vieä,

kätkyen tulella poltti.

Untamo ajattelevi:

"Ei tämä tähän sopiva

lapsen pienen katsontahan,

sormi pienen souantahan!

En tieä, kuhun panisin,

kulle työlle työnteleisin.

Panenko kasken kaa'antahan?"

Pani kasken kaa'antahan.

Kullervo, Kalervon poika,

tuossa tuon sanoiksi virkki:

"Äsken lienen mies minäki,

kun saan kirvehen kätehen,

paljo katsoa parempi,

entistäni armahampi:

lienen mies viien veroinen,

uros kuuen-kummallinen."

Meni seppolan pajahan.

Sanan virkkoi, noin nimesi:

"Oi on seppo veikkoseni!

Taos mulle tapparainen!

Tao kirves miestä myöten;

rauta raatajan mukahan!

Lähen kasken kaa'antahan,

solkikoivun sorrantahan."

Seppä tarpehen takovi,

kirvehen kerittelevi.

Saip' on kirves miestä myöten,

rauta raatajan mukahan.

Kullervo, Kalervon poika,

hioi siitä kirvehensä;

päivän kirvestä hiovi,

illan vartta valmistavi.

Suorihe kasken ajohon

korkealle korpimaalle,

parahasen parsikkohon,

hirveähän hirsikköhön.

Iski puuta kirvehellä,

tempasi tasaterällä:

kerralla hyvätki hirret,

pahat puolella menevi.

Vihoin kaatoi viisi puuta,

kaiketi kaheksan puuta.

Siitä tuon sanoiksi virkki,

itse lausui, noin nimesi:

"Lempo tuota raatakohon!

Hiisi hirret kaatakohon!"

Kavahutti kannon päähän,

niin huhuta heiahutti,

vihellytti, viuahutti.

Sanan virkkoi, noin nimesi:

"Sini kaski kaatukahan,

koivu solki sortukahan,

kuni ääni kuulunevi,

kuni vierrevi vihellys!

"Elköhön vesa venykö,

elköhön koretko korsi

sinä ilmoisna ikänä,

kuuna kullan valkeana

kaskessa Kalervon poian,

otoksessa oivan miehen!

"Ottaisiko maa orahan,

nousisiko nuori laiho,

sekä korsi korteuisi,

jotta varsi varteuisi,

elköhön tereä tehkö,

varsi päätä valmistako!"

Untamoinen, mies utala,

kävi tuota katsomahan

kaskea Kalervon poian,

ajamoa uuen orjan:

ei kaski kaselle tunnu,

ajamaksi nuoren miehen.

Untamo ajattelevi:

"Ei tämä tähän sopiva!

Hyvän hirsikön pilasi,

kaatoi parsikon parahan!

En tieä, kuhun panisin,

kulle työlle työnteleisin.

Panenko aitojen panohon?"

Pani aitojen panohon.

Kullervo, Kalervon poika,

jopa aitoa panevi.

Kohastansa kokkahongat

aiaksiksi asettelevi,

kokonansa korpikuuset

seipähiksi pistelevi;

veti vitsakset lujahan

pisimmistä pihlajista;

pani aian umpinaisen,

veräjättömän kyhäsi.

Siitä tuon sanoiksi virkki,

itse lausui, noin nimesi:

"Ku ei lintuna kohonne,

kahen siiven siuotelle,

elköhön ylitse pääskö

aiasta Kalervon poian!"

Untamo osaelevi

tulla tuota katsomahan

aitoa Kalervon poian,

sotaorjan sortamoa.

Näki aian aukottoman,

raottoman, reiättömän,

jok' oli pantu maaemästä,

ylös pilvihin osattu.

Sanan virkkoi, noin nimesi:

"Ei tämä tähän sopiva!

Pani aian aukottoman,

veräjättömän kyhäsi,

tuon on nosti taivosehen,

ylös pilvihin kohotti:

en tuosta ylitse pääse

enkä reiästä sisälle!

En tieä, mihin panisin,

kulle työlle työnteleisin.

Panenko puimahan rukihit?"

Pani puimahan rukihit.

Kullervo, Kalervon poika,

jo oli puimassa rukihit:

pui rukihit ruumeniksi,

olet kaunaksi kaotti.

Tulipa isäntä tuohon,

kävi itse katsomahan

puintoa Kalervon poian,

Kullervoisen kolkintoa:

rukihit on ruumenina,

olet kaunoina kahisi!

Untamo ä'itteleikse:

"Ei ole tästä raatajasta!

Kulle työlle työntänenki,

työnsä tuhmin turmelevi.

Joko vien Venäehelle

tahi kaupin Karjalahan

Ilmariselle sepolle,

sepon paljan painajaksi?"

Möi siitä Kalervon poian,

pani kaupan Karjalahan

Ilmariselle sepolle,

takojalle taitavalle.

Minpä seppo tuosta antoi?

Äijän seppo tuosta antoi:

kaksi kattilarania,

kolme koukun puoliskoa,

viisi viikatekulua,

kuusi kuokan kuolioa

miehestä mitättömästä,

orjasta epäpäöstä.

Haastekoonti, joka päivä on naistenpäivä

Mitä luimme kerran -blogissa on ollut haaste  Joka päivä on naistenpäivä, jonka tarkoitus on nostaa esiin naisten kirjoittamia klassikoita.

Oma listani
Minna Canth: Köyhää kansaa
J.K Rowling: Kuoleman varjelukset haasteaikana bloggasin viidestädestä Rowlingin Potterista ja näytelmästä Kirottu lapsi
Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata
Ursula K. Le Guin: Tehanu, bloggasin muistakin sarjan teoksista
Dorothy L. Sayers: In the teeth of evidence, haasteen aikana bloggasin seitsemästä Sayersin teoksesta
Margaret Atwood: Orjattaresi sekä Oryx ja Crake
L.M Montgomery: Tie eiliseen
Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär
Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä
Leena Lander: Tummien perhosten koti
Eeva Kilpi: Tamara

Aino Suhola: Rakasta minut vahvaksi

Aino Suhola: Rakasta minut vahvaksi, Atena kustannus Oy 1991, sivumäärä 144.

Aino Suholan (s. 1950) Rakasta minut vahvaksi on intensiivisen voimakas runoteos, joka on myös Keskisuomalaisen sadan kirjan listalla.

Aino Suhola nimeää itsensä takakannessa filosofian maisteriksi, sanomalehden toimittajaksi ja rakkauden matkasaarnaajaksi. Teoksessa onkin saarnaamisen elementtejä  ensimmäisessä osassa Ihminen minussa yksin ryvetään kärsimyksessä,  raamatullisin  vertauksin pitkäperjantai piinaa ja kärsitään pitkin Via dolorosaa. Pahan olo pelkistyy tulosvastuuksi, status-taisteluksi ja yksin jäämiseksi. Kärsimystä lisää annokset rajattoman itsekkyyden sappea. Saarnaaja tulee myös mieleen ilmauksissa "ei sijaa majatalossa" ja "lisääntykää ja täyttäkää maa" sekä "on polvistuttava".

Runoista monet ovat yhdistelmiä perinteisistä runoista ja siihen liittyvistä teksteistä. Runoteoksessa on paljon luettava, ja se sisältää paljon oivalluksia, joista yksi parhaimmista on: "Älyn vastakohta ei ole tunne vaan tyhmyys".

Yksi teema on typerä elintasokilpailu, johon liittyy kehuskelu läheisten saavutuksilla, ja missä "silmät ovat pullollaan kun Harkimon purje".

Aina jonkun muun pitää antaa ja järjestää itselle etuja, ja päästää vaikka sitten oma lapsi Jypin junnuihin. Tästä seuraa teoksen ydin. Rikkinäisyys, joka johtuu loppujen lopuksi haluamisesta, vaatimuksesta ja oravanpyörästä.

Rikkinäisyys olisi hyvä tunnustaa, ja antautua rakastettavaksi.

Markus Leikola: Naamakirja

Markus Leikola: Naamakirja, Schildts, 2012, sivumäärä 109.

Markus Lekolan runokirja Naamakirja on ollut oivaltava vuonna 2012, se kokosi Facebookin kliseet runoteokseen.

Facebook levisi Suomeen 2007, ja perustin tilin samoihin aikoihin 2008 loppuvuonna, pistin tilinin kiinni jo kesäkuussa 2009. Facebook levisi varsinkin keski-ikäisille, ja on nykyisin suhteellisen varttuneiden ihmisten sosiaalisen median  palvelu, Sitä ikäluokkaa on myös Markus Leikola, joka kirjan ilmestyessä on ollut 52-vuotias.

On hienoa, että keski-ikäiset ihmiset voivat olla noin tohkeissaan lomakuviensa jakamisista ja postausten tykkäämisistä.

Kirjan ilmestymisvuonna 2012 Facebook ylitti miljardin kuukausikävijän rajan ja kirja sai paljo myönteistä huomiota, ja varmasti se kertoo keski-ikäistyvän some-elämän saloja.

Ehkä Leikola tavoitttaa jotain olennaista kesi-ikäisen isän kysymyksellä "voiko Facebookista poistua?" ... "mutta  millä saisin poikani lähtemään mukaani ....".

Meillä työpaikalla Facebook on levinnyt vasta viime vuosina, kuten instagram. Minulla on insta, mutta blogien kautta, joten en osallistu keski-ikäisten setien ja tätien näennäiselämän ihmettelyyn ja tykkäilyyn. Loppurunossa Leikola kirjoittaa:

minä kommentoin sinua
sinä kommentoit minua
kaikki näkevät kuinka
onnellisia me olemme ... s.109

Teoksen anti minulle on muutama slummimaininta Korsosta
jossakin Korson kupeessa
heräsin kylmästä kaksiosta
kahvia vailla
en jäänyt hissiä odottamaan
en ovikylttiä vilkaissut ...40

Lisäksi jos saatte teoksen käsiinne voitte lukea ajatuksia hallituksesta eroamisesta ja ydinvoimasta, sivulta 23.

Markus Leikolan Naamakirja on suunnattu keski-ikäiselle keskiluokalle keskinkertaisin riimein. Someilu latistaa kaikki paitsi tunteet, jotka alkavat kiehua.

Markus Leikolan Matkalla tänne on blogattu täällä.

Edith Södergran: Kaikkiin neljään tuuleen

Edith Södergran: Kaikkiin neljään tuuleen, suomentanut Hilja Mörsäri, Into-kustannus 2015.

Tässä teoksessa on Edith Södergrahnin (1892-1923) aforrismeja, ne ovat ensin suomeksi ja ruotsiksi. Lisäksi teoksessa on suomentajan huomioita Edithin elämästä ja runoudesta, ja sivun mittainen Södergrahnin suomeksi kirjoittama teksti. Teoksen nimi viittaa Södergranin runoon, jonka suomeksi on kääntänyt Uuno Kailas. Runo muuten päättyy "minulla on portti kuolemalle - se on aina avoin." Södergran menehtyi nuorena. Nämä aforismit on kirjoitettu vuonna 1919, ja ehkä kirja itsenäisenä ei ole niin merkittävä kuin Edith Södergranin teoksena.

Muutama aforismi_
Väärinymmärrys on näihin päiviin asti ollut maailman suurin mahti.

Nerokkainen on taipuisin ja taipumattomin

Yksi asia on meille aina ylitse muiden - me itse

ja lopuksi vielä

Lievä unettomuus lisää nerokkuutta.

Kun henki tukahtuu, liha voihkii.


***
Edith Södergran (1892-1923) on suomalainen modernisti ja suuri runoilija, uraauurtava, josta opin pitämään luettuani kootut runot toistamiseen.

Kalle Tamminen: Yön saapuessa minä kuuntelen

Kalle Tamminen: Yön saapuessa minä kuuntelen, Kulttuurivihkot, Helsinki, 2019, sivuja 45. Taitto ja ulkoasu Markus Hirvelä.

Yön saapuessa minä kuuntelen on Kalle Tammisen kuudes runoteos. Niteen takakansiteksti viittaa melankolisuuteen ja Raymond Carver vaikutteisiin.

Minusta Kalle Tamminen  menossa runodessaan eteenpäin mutta runoissa on vielä  jumissa alkavassa aikuisuudessaan, jossa vielä nuoruus on kuin yksittäinen takiainen, jota yrittää rapsutella välillä pois.

Nimiruno Yön saapuessa minä kuuntelen on ensimmäisenä ja on teoksen yksi kiteytyneistä helmistä, runon alussa on teoksen tiivistymä:
Olet kaipuuni alku.
Nostalgian syövyttävä
melankolinen laulu.

Runot naaraavat muutaman vedon lapsuuden ja nuoruuden muistoista, mutta pääpaino on parisuhteessa. Minän kaipuu sinussa, jota rakastaa "ilman käytöskatkoja". Nuoruudessa roikutaan, kun aikuisuus on vielä "päälleliimattua".

Kalle Tammisen uusin runoteos Yön saapuessa minä kuuntelen on täynnä merkkejä miehisestä melankoliasta. Takakansitekstin takaamaa tekstiä.

*****
Kalle Tammisen edelliset runoteokset on blogattu:

Pygmi täällä,
Elämä sarja katkenneita hetkiä täällä.
Yksinkertaisia runoja täällä
Enkelten baari täällä
Sekasointuinen kitumaa täällä

V.A. Koskenniemi: Roomalaisia runoilijoita

V.A. Koskenniemi: Roomalaisia runoilijoita, WSOY 1953, sivumäärä 217.

V.A Koskenniemi esittelee seitsemän roomalaista runoilijaa, jotka ovat: Lucretius, Catullus, Vergilius, Horatius, Tibullus, Propertius ja Ovidius, he ovat syntymävuoden mukaisessa järjestyksessä (kaikkien tarkat syntymävuodet eivät ole tosin tiedossa). Heidän runoutensa ajoittuu Rooman tasavallan lopun aikaan ja ajan laskun sekä keisarivallan alkuun.

Ensiksi esitellään  Lucretius, eli koko nimeltään Titus Lucretius Catus, joka kuoli 55 eaa, ja oli kuollessaan noin 45-vuotias. Lucretiuksen pääteos oli De rerum natura, Maailmankaikkeudesta. Teos on varsin mullistava näkemys maailmasta, jossa lopulta ei ole jumalia, mutta on atomit, joista kaikki koostuu. Lucretius analysoi myös rakkauden haavoja, jotka hänellä ovat olleet hyvin syviä. De rerum natura on luettavissa englanniksi netissä, mutta suomeksi sitä en löytänyt.

Toiseksi valokeilaan pääsee Catullus eli Gaius Valerius Catullus, joka oli kuollessaan 54 eaa noin 30-vuotias, Catulluksen runouden selkärangan muodostavat rakkausrunot Lesbialle. Catullus oli rakastunut Lesbiaan, joka oli oikealta nimeltä Clodia, nainen, jonka maine oli kyseenalainen. Clodia oli naimisissa Q. Metellus Calememyksen kanssa. Metellus kuoli mahdollisesti myrkkyyn. Catullus kirjoitti 25 runoa suhteestaan Lesbiaan, joka näyttää rakkauden kaaren ihastumisesta katkeraan loppuun.

Passer deliciae meae puellae -runo lienee Catulluksen toiseksi tunnetuin.

Runo alkaa näin:

Passer deliciae meae puellae

quicum ludere, quem in sinu tenere

cui primum digitum dare appetenti

...

Varpu, lemmikki tyttöseni; armaan

joka kanssan hän leikki, jota hellii

jolle sormensa nokittavaksi antaa ...

Lesbialla oli lemmikkinä varpunen, jonka kuolemasta Catullus myös runoili:

Surkaa, kaikki te lemmen jumaluudet

ynnä ihmiset, lempeen mahdolliset

varpu kuollut on tyttöseni armaan ...

Suhde luultavasti kaatui Clodian uskottomuuteen. Clodia oli Catullusta vanhempi.

Catulluksen runo Vihaan ja rakastan on raju ja lyhyt

Odi et amo (lausutaan odet amo)

Odi et amo. Quare id faciam, fortasse requires

Nescio, sed fieri sentio et excrucior

Vihaan ja rakastan. Miksi se tapahtuu, ehkä kysyt?

En tiedä. Se vain tapahtuu  ja ristillä riudun.

Tämän olen itse kääntänyt, Koskenniemen teksti on paljon lyyrisempi:.

Vieron ja lemmin. Miks sitä teen, kysyt multa sa ehkä,

Tiedä en, Tunnen vaan, tunnen ja kärsin ma vaan.

Koskenniemi pitää Catullusta roomalaisista runoilijoista poikkeavana hänen lyyrisyytensä ja tulisuutensa vuoksi. Catullus on Koskenniemen mukaan intohimojen ja tunteiden tulkki.

Vergilius, koko nimeltään Publius Vergilius Maro, (70 eaa - 19 eaa) oli pienviljelijän poika, joka kävi reettorin koulutuksen, mutta hänellä oli puhevika, ja siksi ehkä syventyi kirjoittamiseen. Vergiliuksen nuoruuden työt olivat Paimenlaulut ja Georgica, jossa hän kuvasi maanviljelijöiden työtä. Työ voittaa kaiken, Labor omnia vincit.

Vergiliuksen runouden ydin on kuitenkin runoeepos Aeneis, joka yhdistää Aeneaan kautta roomalaiset Kreikan myytteihin.

Arma virumque cano, Troiae qui primus ab oris

Italiam fato profogus Lavianiaque venit

litora, multum ille et terris iactatus et alto

vi superum saevae memorem Iunonis ob iram,

multa quoque et bello passus, dum unde Latinum

Albanique patres atque altae moenia Romae.

Aeneas oli yksi Troijan sodan jälkeen harhailevista sotapäälliköistä ja hän saapui Libyaan, jossa tutustui Karthagon kuningatar Didoon, joka rakastui soturiin. Aeneas noudatti jumalten tahtoa ja lähti yksin. Dido teki Aeneaan lähtiessä itsemurhan. Aeneas oli tietämätön tästä, kunnes Aeneas matkusti Manalaan (elävänä) ja näki Didon varjokuvamaisen hahmon manalan itsemurhaajien osastolla, katkerasti valittaen. Vergiliuksen manalassa oli myös parempi puoli. 

Runoeepoksessa Aeneaalle taotaan Vulcanus runomiekka, jonka taoksissa ennustetaan Rooman tuleva "historia". Eepoksen loppuosassa Aeneas, joka on Venuksen poika voittaa taistelut. Vergiliuksen taistelukuvauksissa naisten ja yleensä ihmisten kärsimykset on kuvattu hyvin.

Vergiliuksen kuollessa hän olisi halunnut hävittää vielä keskeneräisen eepoksen, mutta keisari Augustus pelasti taideteoksen jälkipolville ja eepos siis sitoo Aeneaan kreikkalaisiin taruihin ja jumaluuteen, sillä Aeneas oli Venuksen poika..

Horatius, eli koko nimeltä Quintus Horatius Flaccus (65 eaa - 8 eaa) oli roomalainen runoilija, joka oli vapautetun orjan lapsi. Horatius osallistui Brutuksen sotajoukkoihin, mutta luopui aseista ennen Brutuksen häviötä ja itsemurhaa ja oli keisari Augustuksen "hovissa", vaikka ei suostunut hänen yksityissihteerikseen. Horatiuksen runouden ydin oli hänen kirjoittamansa Oodit. Horatius ylisti tavallista elämää, ja tarkasteli ihmisiä hyväntahtoisesti, joskus ironisesti.

Qui fit, Maecenas, ut nemo, quam sibi sortem

seu ratio dederit seu fors obiecerit, illa

contentus vivat, laudet diversa sequentis?

'o fortunati mercatores' gravis annis

miles ait, multo iam fractus membra labore;

contra mercator navim iactantibus Austris:

Tibullus, eli koko nimeltä Albius Tibullus (54 eaa- 19 eaa) on tunnetuin elegioistaan

Kirja 1 alku:

Divitias alius fulvo sibi congerat auro

Et teneat culti iugera multa soli,

Quem labor adsiduus vicino terreat hoste,

Martia cui somnos classica pulsa fugent:

Me mea paupertas vita traducat inerti, ....

  

Propertius, eli koko nimeltä Sextus Propertius (47 eaa- 15 eaa) oli varakkaasta perheestä. Kun perhe menetti omaisuutensa, hän alkoi (tai aikoi toimia) lakimiehenä, mutta rupesi runoilemaan elegioita lähinnä rakastetulle Cynthialle ja runoili rakkaudesta Cynthiaan. Cynthia oli myös vanhempi nainen. 

Cynthia prima suis miserum me cepit ocellis,

contactum nullis ante cupidinibus.

tum mihi constantis deiecit lumina fastus

et caput impositis pressit Amor pedibus,

donec me docuit castas odisse puellas

improbus, et nullo vivere consilio.

Cynthia oli ensimmäinen ja viimeinen, Cynthia prima fuit, Cynthia finis erat.

Ovidius, eli koko nimeltä  Publius Ovidius Naso (43 eaa - 18 ja) oli kuuluisa roomalainen runoilija. Hänen kohutuin teoksensa oli eroottisiakin vivahteita sisältänyt Ars armatoria. Rakkautta käsitteli Amores -kokoelma, jossa on tunnettu säe: Sanquis erat lacrimae, quas dabat illa, meus. Vertani olivat kyyneleet, joita hän vuodatti.

Ovidiuksen tunnetuin teos lienee kuitenkin Muodonmuutoksia Metamorphoses. Siitä on bloggaus täällä.

Ensimmäinen runo latinaksi alkaa:

In nova fert animus mutatas dicere formas

 corpora; di, coeptis (nam vos mutastis et illas)

 adspirate meis primaque ab origine mundi

 ad mea perpetuum deducite tempora carmen!

Ovidius kirjoitti tämän heksametriin.

Ovidius kirjaa myös 'peilaajan' ja 'kaiun' tarinanrunossa Narcissos ja Echo, joka alkaa:

Enixa est utero pulcherrima pleno

 infantem nymphe, iam tunc qui posset amari,

 Narcissumque vocat; ....

V.A. Koskenniemi on minusta tehnyt suurtyön nostaessaan yhteen teokseen nämä roomalaiset runoilijat, jotka ovat jääneet osin Ciceron ja Julius Caesarin varjoon.